Suomen ulkopuolella näyttelijäksi kouluttautuneet kertovat opinnoistaan
Teksti: Riikka Korhonen
Suomessa työskentelee yhä useampia näyttelijöitä, jotka eivät ole valmistuneet alalle suomalaisia koulutuspolkuja pitkin. Moni ei kuitenkaan tunne erilaisia ulkomaisia kouluja.
Venäjällä Pietarin Valtiollisessa Teatterikorkeakoulussa näyttelijäksi kouluttautunut Riikka Korhonen tapasi kolme ulkomailla opiskellutta näyttelijää. Lia Goresh (oik.) opiskeli CISPAssa Kööpenhaminassa ja East15:ssä Lontoossa, Ville Pidätys (vas.) CISPAssa Kööpenhaminassa ja Aino Sirje (kesk.) La Casona Formació e investicació Teatral de Barcelonassa ja La Técnica Meisner con Javier Galitó-Cavassa.
Mikä oli parasta koulussasi?
Lia:
Sekä Kööpenhaminassa että Lontoossa tutkiskeltiin sisäistä maailmaa fysiikan kautta. Meillä oli kolme eri liikkeen tuntia viikossa, eri liikemuotoja. Paljolti hahmon rakentaminen kävi sitä kautta, eli body-mind-perspektiiviistä. Se opetti mulle kokonaisvaltaista hahmotyöskentelyä ja -tutkintaa, ei vaan sellaista faktojen pönkittämistä.
Tämän työkalun oppiminen oli näyttelijänä itselle sellainen, mitä arvostin molemmissa kouluissa. Näiden liikemuotojen ja eri teorioiden oppiminen ja monipuolinen käyttäminen.
Mitä enemmän pääsee kokeilemaan eri juttuja, niin huomaa, että eri projekteissa käyttää eri työskentelytapoja. Jossain työssä saatan käyttää työkalua, joka toiseen työskentelytapaan ei vaan sovi. Työkaluvarasto kasvaa erilaisten opettajien johdolla ja pääsee kokeilemaan eri juttuja.
Ville:
Sanon myös tuon fyysisen puolen. Ja sen, että koko ajan oli joku yks isompi projekti taustalla jokaisessa jaksossa ja sitä työstettiin.
Ja tietyin väliajoin tuli joku aihe, piti kehittää tyhjästä jotain. Se jollain tapaa herätteli ihan eri tavalla ja tasoilla hermostoa.
Kokonaisuutta katsoen se, mitä itse sain, oli se, että voidaan käyttää viisi tuntia viikossa lauluun, viisi tuntia ääneen, viisi tuntia liikkeeseen ja fysiikkaan, viisi tuntia tanssiin. Tavallaan kun hermotetaan tietyt aspektit, niin loppujen lopuksi sitä etäännyttää itsensä siitä kokonaisuudesta ja pystyy katsoon sitä ulkopuolelta.
Aino:
Mä opiskelin siis Meisner-tekniikkaa, niin ainakin voisi sanoa, että tosi monipuolisesti olen tehnyt kohtausharjoituksia. Me luettiin tosi paljon pakollisia näytelmiä ja tosi paljon tehtiin kohtauksia eri näytelmistä, eri aikakausilta, ja ylipäätään pääsi tekemään.
Voi kun nytkin pääsisi tekemään yhtä monipuolisesti! Just jotain epookkia tai jotain Tennessee Williamsia, tai vaikka jostain leffasta joku kohtaus. Kyllähän se on ihan parasta opiskella. Ja vielä kun on se ajatus siitä, että totta kai tulee duunia!
Lia:
Pienessä koulussa pääsee itse tekemään, ei ollut isoja resursseja. Lontoossa koululla oli enemmän rahaa, ja ei tarvinnut keskittyä siihen, miten valosuunnittelu tehdään.
Mutta CISPAssa se oli välillä tosi rankkaa ja suoraan sanottuna vituttavaa, et niitä kaikkia joutui tekemään itse.
Kun menin tekemään maisteria, niin huomasin, että mun vahvuus saattoi olla se, että osasin kommunikoida sen valomiehen kanssa, koska mä tiesin mitä se tarvitsee. Mä pystyin myös mun puvustajan kanssa visioimaan, enkä vaan ollut silleen ”pue mut”. Näyttelijänäkin alkoi ottaa vastuuta osa-alueista, jotka ei perinteisesti kuulu näyttelijälle.
Ville:
Niin, ja se tilan haltuunotto. Tuollaiset jutut, mitä ei varmaan tulisi ajateltua, kun mietit, että olen näyttelijä ja nyt näyttelen. Voi löytää muita teitä ratkaisuun, kun ei ole rahaa ja on enemmän auki sille, että ”maybe we can get around it”.
Lia:
Mitä enemmän tietää ympärillä olevien ihmisten töistä ja mitä ne vaatii, kuten ääni, valo, ohjaajat, koko crew, joka sun ympärillä on, niin tuntuu, että näyttelijänäkin on kivempi olla töissä. On ymmärtäväisempi, eikä ole silleen ”tulin nyt tähän, antakaa minun loistaa”. Se pitää jalat maassa.
Mikä on sellainen odottamaton juttu minkä opit koulussasi ammatista tai ammatinharjoittamisesta? Tai joku juttu, joka ei tuntunut opiskellessa tärkeältä, mutta työelämässä on osoittautunut hyödylliseksi?
Ville:
Mulla oli ekana vuonna kurssi, joka tuntui todella typerältä. Sellainen movement psychology, joka ei ollut se versio, missä käydään analysoivasti läpi teksti. Vaan se oli semmoinen, missä tehtiin itsestämme pellejä.
Opettaja oli niin tosissaan, me maattiin maassa ja huudettiin niin kuin sodan jumala, johon hän oli silleen ”I don’t feel it”. Tehtiin itsestämme niin tyhmiä, että hävetti, vaikka me kaikki tehtiin yhdessä. Oli myötähäpeä toisten puolesta samalla, kun itsekin teki sitä samaa.
Ehkä vuosi jälkeenpäin on osannut nauraa sille vitutukselle. Mut nyt, kun lämppään, niin ei hävetä, että jengille se kuulostaa tyhmältä. Siitä on oppinut päästämään irti.
Niin ehkä se oppi oli movement psychologyn fyysinen puoli ilman analysointia. Tee itsestäsi pelle, ja mitä sitten.
Lia:
Mä niin samaistun, kun välillä analyyttinen maailma on silleen: ”Miksi me tehdään tätä? Mitä varten?”.
Mun maisteriopinnoissa mietin, että ehkä mun ei tarvitse ymmärtää joka jutun tarkoitusta, jos mä vaan annan olla ja teen. Huomasin sen, että aloinkin ymmärtää, kun antauduin niille jutuille.
Roolityössä sama, haluaa ymmärtää sitä hahmoa niin paljon, mut jos vaan antautuis ja antais mennä. Kaiken ei tarvitse käydä järkeen tai olla sulle kivaa, ja voit silti tehdä sen. Onko sillä niin väliä, miten se menee kun ollaan prosessissa?
Varsinkin opiskellessa halusin tosi paljon ymmärtää ja järkeistää kaikkea. Ja kaiken piti liittyä opintoihin ja siihen, miten musta tulee hyvä näyttelijä.
Ville:
Toi on sitä sun vastustamista, et hyväksy sitä, että oot nyt tässä.
Ja ethän sä ole silloin avoin, vaan sä kuuntelet sitä omaa vastustusta sen sijaan et olisit: ”Hmm, no miksei? Tehdään nyt tämä ja mennään eteenpäin”.
Lia:
Ja sitten pienen budjetin kouluissa, kun kaikki tehdään itse. Yömyöhään väännät puvustusta, valoja, rekvisiittaa, miksaat musiikkia, niin jäi paljon muitakin taitoja käteen.
Vaikka kyllä se välillä ärsytti, kun joku opettaja on silleen ”mikset ole paremmin valmistautunut?” — ja oot yön ommellut sun prinsessamekkoa jostain takapihalta löydetystä muovista.
Aino:
Niin, periaatteessa mulle kaikki mitä mä opin oli odottamatonta. Jos miettii jotain konkreettista, niin mä opin espanjan kielen, ymmärrän katalaania — se oli odottamaton juttu.
Tää oli mulle iso kysymys, koska kun lähdin opiskelemaan näyttelijäntaidetta, niin ei mulla ollut hajuakaan siitä, mitä se on. Ja kyllähän vieläkin on välillä, että mitä se on?
Ja mitä on hyvä näyttelijäntaide? Ehkä olen just oppinut, että oman itsensä kautta. Mä riitän. Ja lähtee siitä tekemään.
Lia:
Oon oppinut itsestäni. Se myös yllätti, kun loppujen lopuksi pääsee niin lähelle itseä. Sitä en odottanut.
Aino:
Kyllä siinä oppii itsestään. Mun näyttelijäntaiteen opettaja aina puhui, että meissä kaikissa on se viuhka, siitä hyvästä ja enkelimäisestä se puhtaus ja hyvyys.
Ja toisessa päässä on pahuus. Meissä kaikissa on se skaala, meidän pitää löytää niitä asioita itsestämme ja…
Lia:
…kohdata omia varjopuolia. Hyväksyy, että meissä on kaikkia näitä puolia.
Ville:
Ja miten olla tehokas sen suhteen, mitä on tullut oppimaan. Välillä, kun katson taaksepäin, en muista enää mitään. Ehkä koska opinnot on tykitetty niin täyteen. Kuinka iso osa niistä opeista jää sulle loppujen lopuksi mukaan?
Ei varmaan ihan hirveän iso osa?
Riikka:
Väitän että osa jää silleen passiivisesti, mutta aktivoituu jossain vaiheessa omalla ajallaan. Sehän on hyvä juttu, koska ei pysty kaikkea sisäistään kerralla.
Aino:
Kyllä jälkeenpäin tulee hetkiä, kun olet silleen ”tästä se mun opettaja puhu” - ja ne voi tapahtuu ihan siviilielämässä tai sitte työstäessä roolia. Se on kyllä mahtava tunne.
Ville:
Ja sit voi olla joku kaiku edelleen, jota et vaan tiedosta. Se on vaan kerran käyty läpi ja se riitti.
Mitkä ovat omat valttikorttisi ulkomailla opiskelleena?
Aino:
Se, että mä oon lähtenyt 21-vuotiaana Espanjaan opiskelemaan näyttelijäntaidetta espanjaksi, jota en osannut. Se, että olen asunut siellä 5—6 vuotta, opiskellut siellä, se jo itsessään on rikastuttanut mun elämää, ja tulee rikastuttamaan varmasti mun näyttelemistä aina.
Ja tavallaan se, kun oli niin nuori ja naiivi, koska jos nyt pitäisi mennä Indonesiaan opiskelemaan ja en osaisi kieltä, niin en varmaan lähtisi. Siis se olisi ihan hirveetä!
Ville:
Hei, mä olin 33, kun mä ekan kerran lähdin!
Lia:
Kun tein mun maisteria, meillä oli 10 eri kansalaisuutta samassa luokassa. Se monikulttuurillisuus on vaan rikastuttavaa näyttelijänä, koska loppupeleissä me ollaan tarinankertojia. Siinä on hienoa se, että meissä on niin paljon samaa ihmisinä ja niin paljon erilaisuuksia. Joku aina pysty kertoon faktoja liittyen materiaaliin, koska on siitä kulttuurista kotoisin.
Kansainvälisessä ympäristössä joudut koko ajan adaptoitumaan uusiin tapoihin tehdä töitä. Meidän opettajatkin olivat eri maista; Brasiliasta, Venäjältä, Saksasta, ja hekin toivat omat tapansa.
Olen myös kasvanut kahdessa kulttuurissa, niin oon hiffannu sen, että ei ole oikeaa tapaa elää, kaikki vaan luulee, että niiden tapa on se oikea.
On tosi kaunista ja siistiä ymmärtää paremmin ihmisyyttä – meidän samanlaisuuksia ja erilaisuuksia. Päästä työskentelemään erilaisten ihmisten kanssa ja huomata että meidän ”huono piirre” voi olla jonkun toisen ”arvostettu piirre”.
Ville:
Toi kaikkihan on vaan rikkaus, liittyykö se sitten näyttelijäntaiteeseen tai koulutukseen.
Ehkä sitä kautta oppinut tulemaan vastaan ihmisiä, ja tuomaan sitten oman mausteensa siihen. Mut nimenomaan se diversiteetti on rikkaus.
Kaipaatko jotain koulustasi ja mitä se on?
Aino:
Kaipaan kulttuuria ja elämää siellä, varsinkin marraskuussa, kun voisi syödä tapaksia ja päästä tekemään kaikkea!
Plus on myös tietysti opiskelija-aikoihin liittyvät isot nostalgiat. Kyllähän sitä aina miettii, että elämä oli silloin niin ihanaa, helppoa ja rentoa. Koska onhan se eri asia opiskella kuin olla työelämässä.
Ville:
Suora vastaus: yhteisöllisyyttä!
Musta tuntuu, että kun oon asunut muualla, Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja Kööpenhaminassa, niin silti se yhteisöllisyys. Vaikka se ei koostuisi välttämättä koko luokasta, vaan jostain 3–4 ihmisestä, niin se se on.
Aino:
Komppaan ja varsinkin freelancerina, täällä on tosi yksinäistä aina välillä. Se on tavallaan se yhteisön turva ja tuki, jota kaipaa. Yhdessä tehdään…
Ville:
…yhdessä mennään ja tullaan.
Lia:
Itseasiassa vaikka Lontoossa vielä olenkin, niin kyllä se on toi, eri yhteisöjä tulee ikävä.
Riikka:
Porukka hajoaa eri puolille…
Lia:
…ja kaikki alkaa tekemään eri juttuja. Ehkä kansainvälisissä jutuissa huono puoli on se, että kaikki palaa kotiin.
Aino:
Mut toisaalta sit on ystäviä ympäri maailmaa!
Lia:
On kiva, kun näkee uudelleen. Se yhteys on kova, kun on opiskeluaikoina rämmitty koulussa yhdessä eteenpäin.
Aino:
Niin, alasti jossain mudassa performanssia.
Lia:
Siinä jotenkin se napanuora muodostuu.
Paras one liner tai lyhyt oppi koulustasi?
Ville:
Be prepared, ole valmistautunut – tule valmistautuneena.
Lia:
Yksi opettaja puhui kauniisti, että hahmot ovat sieluja, jotka lentelee täällä ympäriinsä ja näyttelijän tehtävä on ottaa siitä sielusta kiinni ja kuunnella sen tarina. Se tarina ei ole sinun, vaan sen sielun. Se on teidän kahden hetki – dialogi, ja lainaat tälle ruumiittomalle sielulle sun kroppaa että hänen ääni pääsee esille. Muistutan itseäni tästä.
Aino:
Palvellaan isompaa tarkoitusta. Mulla on se, että ei ole pieniä rooleja, on vain pieniä näyttelijöitä.
Riikka:
Tuota viljeltiin myös paljon Venäjällä.
Aino:
Meidän näyttelijäntaiteen opettaja kannusti uteliaisuuteen ja siihen, että vaikka koulu on ohi, niin lukee, käy katsomassa kaikkea taidetta — ei pelkästään teatteria ja leffoja. Leikkii lasten kanssa.
Hän käytti tällaista leffa-quotea: ”Elämä on niin kuin buffet, vain typerykset jää nälkäiseksi”. Että yrittäisi joka päivä syödä siitä pöydästä.