Hyvinvointia psykodraamasta
"Noin kaksikymmentä innostunutta keski-ikäistä mies- ja naishenkilöä istuu ympyrässä. Siirrän tuoliani sisemmälle ympyrään merkkinä muille siitä, että olen valmis toimimaan protagonistina (päähenkilönä) draamassa, jonka ryhmän toimesta pian näyttämöllistämme. Kerron lyhyesti, että haluan lavastaa puhelun, jossa silloinen kollegani paljastaa minulle uutisen – olemme sisaruksia. Haluan uudelleen kokea hämmentävän tilanteen, joka aiheutti perhepiirissäni monen tekijän ketjureaktion. Minua pyydetään antamaan tapahtumalle teema tai yläotsikko draamaa varten.
– ote Sofian päiväkirjasta
Teksti: Henrika Andersson ja Sofia Molin
Käännös suomen kielelle: Sofia Molin
Artikkeli julkaistu ruotsiksi Ämyri – Taltratten -numerossa 3/2024. Lue alkuperäinen artikkeli tästä.
Mitä on psykodraama?
Psykodraaman käsite liitetään edelleen J.L. Morenoon, joka suunnitteli sen perustan ja menetelmät lähes 80 vuotta sitten. Moreno määrittelee psykodraaman "menetelmäksi, joka tutkii "totuutta" dramaattisten menetelmien avulla”.
Jos astut huoneeseen, jossa ryhmä esittää psykodraamaa, näet todennäköisesti tuoleista koostuvan puoliympyrän, jossa istuu katsojia, joita käytetään usein myös ”apuminänä” käynnissä olevassa draamassa.” Ohjaaja, joka vie draamaa eteenpäin, työskentelee ”lattialla” yhdessä päähenkilön kanssa.
Näyttämöllistä työskentelyä edeltää aina ohjaajan keskustelu päähenkilön kanssa. Keskustelun aikana tai sen jälkeen kaikki mahdollisesti tärkeät ihmiset saavat paikkansa näyttämöllä. Itse draama voi alkaa valikoidusta dilemmasta, valituista erityisistä muistoista tai unelmista, tapahtumista tai keskeneräisistä tilanteista, joita kokeillaan käytännössä draaman käynnistyttyä. Draamaan voi sisältyä mitä tahansa ja siihen voi osallistua joko kaksi ihmistä tai kaikki ryhmän jäsenet, jotka hyppäävät eri rooleihin ja niistä pois päähenkilön ja ohjaajan pyynnöstä.
Näyttelijät Henrika Andersson ja Sofia Molin osallistuivat viikon mittaiselle Hangon psykodraamakursille (Hangökursen) kesäkuussa 2024, osana psyko- ja sosiodraaman perusopintojaan.
Unohda olevasi näyttelijä
HA: Suurin eroavaisuus ja ehkä ensimmäinen aha-kokemukseni kurssin aikana oli, että on parasta heti unohtaa, että on näyttelijä. Tehtäväsi ”apuminänä” on toistaa vain se, mitä päähenkilö on kertonut, näyttänyt ja pyytänyt sinua tekemään annetussa roolissasi. Kaikenlainen improvisaatio on enimmäkseen ei-rakentavaa, koska muutoin alat ohjata päähenkilön draamaa. Pelkkä kuunteleminen, havainnointi, toistaminen ja läsnäolo on vapauttavaa. Tosielämässä saamme aika harvoin valita roolejamme...
SM: Koin kurssiviikon aikana olevani kiusallisen tietoinen siitä, että olen näyttelijä. Oli tutusta työtavasta huolimatta haastavaa yrittää vain toistaa eikä keskittyä niin paljon esim. draaman esteettisiin yksityiskohtiin tai esittämisen tyylittelyyn näyttämöllisessä tilanteessa. Lopulta siitä tuli minulle tapa yrittää rikkoa ja muuttaa jo tuttuja ja joskus rasittavia roolimalleja, joita minulle oli annettu tai joita olin ottanut vastaan elämäni eri vaiheissa. Se, että on ryhmän "näyttelijä" tai "taiteilija" voidaan myös nähdä sellaisena roolina, eikö niin? Mahdollisuus muutokseen selkiintyi – menetelmät tarjosivat minulle sekä konkreettisen että henkisen tilan kokeilla ensimmäisiä varovaisia askelia kohti erilaista olemisentapaa draamassa ja vuorovaikutuksessa.
HA: Oli myös mielenkiintoista huomata, miten paljon yhteistä meillä kaikilla on: häpeän ja syyllisyyden tunteet, typerät toiveet ja trivialiteetit (esim. syntymäpäivän viettäminen); kaikkien oli helppo samaistua näihin. Jokapäiväisistä tilanteista saattoi tulla aika hulvattomia – nauroimme viikon aikana aika paljon alla olevasta vakavuudesta huolimatta.
SM: Olen samaa mieltä. Oli hauskaa vaikka käsittelimme synkkiäkin teemoja. Työskentelytavoissa oli vaihtelua ja huoneen "henki" ailahteli ryhmän tunnelman ja päähenkilön tarpeiden mukaan. Saatoimme ryhtyä luomaan "turvallista tilaa", "sosiaalista atomia" tai toimia "kuuma tuoli" -harjoituksen todistajina tai sitten päähenkilö saattoi varsin spontaanisti itse esittää draamansa. Työskentely vuorotteli lämmittelyleikkien ja tanssimisen kanssa – kokemuksesta tuli tällä tavalla kepeämpi.
Turvallisuutta rakenteesta ja vaitiolovelvollisuudesta
HA: Melko usein draama voitiin jakaa kolmeen vaiheeseen. Näyttämöllistimme 1) mitä tapahtui todellisuudessa, sitten 2) maksimoimme ja lisäsimme asioita, joita ei tapahtunut - asioita, joita päähenkilö olisi halunnut tehdä tai sanoa tilanteessa sekä 3) päätimme draaman mahdolliseen tulevaisuuden skenaarioon, jossa lopputulema olisi rakentavampi ja parempi kuin ennen.
SM: Kun itse toimin päähenkilönä, noudatimme juuri tätä mallia. Aloittelijan näkökulmasta tuntui hyvältä tuntea rakenne etukäteen.
HA: Pidin myös siitä, että kierrosten välillä pääsimme työskentelemään myös pienemmissä ja intiimeissä ryhmissä. Hangon kurssiviikon täydennyskoulutuksesta saa korkeakouluopintopisteitä ja ryhmä koostui pääosin psykodraamaa usean vuosikymmenen ajan harjoittaneista ammattilaisista. He puhuivat myös siitä, miten he soveltavat erilaisia menetelmiä työssään, esim. psykologina, esimiehenä, hoitajana jne. Lasten ja nuorten parissa työskentelevät saattoivat käyttää esimerkiksi nukkeja tai eläimiä draamaan esittämiseen pöydän äärellä.
SM: Olisin utelias tarkastelemaan itsenä toimimisen ja nukkena/eläimenä "ulkoistumisen" eroa psykodraamassa! Työskentely pienryhmissä vahvisti uskallusta toimia päähenkilönä. Oman "ongelmani" näyttämöllistäminen oli sekä tunteellista, tutkivaa, hauskaa ja puhdistavaa, mutta myös fyysisesti uuvuttavaa. Työskentely aiheutti liikettä sanan laajemmassa merkityksessä. Liike itsessään tarjosi uutta katsantokantaa, vapautti ja hoivasi, vaikka luokkahuoneen ulkopuolella ei konkreettista muutosta tapahtunutkaan. Teema, jonka koin ennen psykodraamaistuntoa latautuneena ja häpeällisenä, muuttui joksikin yhteiseksi. Keskinäinen luottamus ja salassapitovelvollisuus tarjosivat turvallisuutta ja olivat kiistaton ehto osallistumiselleni.
HA: Kyllä, tuo turvallisuus ja luottamus on kaiken A ja O! On entistä tärkeämpää luoda selkeät säännöt ja puitteet, kun työskentelee oikeiden ihmisten tositarinoiden parissa. Ja oli hyvä, että vaitiolovelvollisuutta suhteessa käsiteltyyn korostettiin heti alussa. Esimerkiksi draaman jälkeen vain päähenkilön sallitaan ottaa puheeksi draamassa tapahtuneet asiat.
Ei koskaan tylsää tai epäkiinnostavaa
HA: Oli myös mukavaa osallistua jokaisen draaman jälkeen järjestettäviin kahteen eri ryhmäkeskusteluun. Ensimmäinen katsaus pidetään heti draaman päätyttyä ja painopiste on siinä, mitä mielleyhtymiä, kokemuksia ja tunteita käsitelty teema ryhmässä herätti. Päivää myöhemmin draaman ohjaaja pitää toisen jälkikeskustelun, jossa sekä ryhmän vetäjä, draaman ohjaaja että päähenkilö pääsevät puhumaan. Loppujen lopuksi olimme kaikki siellä oppimassa, emme vain itsestämme ja toisistamme, vaan myös siitä, kuinka menetelmiä voidaan parhaiten käyttää.
SM: Päähenkilönä koin syvän ymmärretyksi, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen. Luulen, että samanlaisen vaikutuksen voisi saavuttaa esim. vertaistuen kautta, jakamalla ajatuksiani läheisille, terapeutille… mutta koska olen näyttelijä, koen, että ruumiillinen toiminta ajassa ja tilassa, näyttämöllistäminen ryhmässä ja yhtäkkiset roolivaihdokset tekivät näkyväksi asioita, jotka helposti jäävät sanomatta ja näkymättömiin mikäli kokemusta vertaa vaikkapa sovittuun juttuhetkeen. Yhdessä luotu näyttämötilanne oli usein ladattu ja jännittävä: miten tämä ratkaistaan? Mikä ongelma oikeastaan on? Mitä tulee näkyviin? Mikä näiden osapuolten/elementtien välinen suhde oikeastaan on? Mikä on minun roolini / vastuuni / osani tässä kaikessa?
HA: Vaikka työskentelimme pitkiä päiviä koko viikon aikana [klo 9.00-20.00 kahdella pidemmällä tauolla], ei koskaan ollut tylsää tai epäkiinnostavaa. Saimme kokeilla myös ohjaamista, mikä oli mielestäni ehkä jopa mielenkiintoisempaa kuin päähenkilönä toimiminen. Ohjaajana on oltava erityisen valpas ja herkkä alatekstille ja sille mitä jää sanomatta. Ei pitäisi ohjata liikaa, mutta samaan aikaan tulisi kuitenkin tarkkailla (myös aikaa), ja yrittää viedä draamaa eteenpäin ja oikeaan suuntaan.
SM: En ole varma, voiko Suomessa saada KELA:n tukea toiminnalliseen ryhmäterapiaan, jossa harjoitetaan psykodraamaa. Mielestäni se kuitenkin voisi olla tervetullut lisä yleisempiin terapiamuotoihin, koska olen itse kokenut psykodraaman sekä kiinnostavana, hoivaavana että yhteisöllisyyttä luovana. Ei välttämättä tarvitse olla edes mitään terapeuttista pyrkimystä kokeillakseen psykodraamaa – riittää että löytyy tahtoa leikkiin, vuorovaikutukseen ja henkilökohtaisen jakamiseen kunnioittavalla tavalla – mielestäni se voi itsessään olla parantavaa.
"Viimeinen asia, jonka teemme perjantaina, on kolme erilaista ”tyhjän tuolin” tapaamista. Olemme kaikki melko muusina ja väsyneitä intensiivisen viikon jälkeen, ja kun saan mahdollisuuden toimia aivan viimeisenä päähenkilönä, mietin hetken. Sitten päätän kutsua Jeesuksen paikalle. Asetan tyhjän tuolin käsityöluokan korkeasta ikkunasta loistavaan auringonvaloon. Aluksi luulen, että minulla on paljon sanottavaa ja kysyttävää Jeesukselta. Erityisesti haluan haastaa häntä ja vaatia vastauksia, mutta melko pian lavastetussa tapaamisessa tapahtuu outo ja odottamaton käänne. Hiljaisuus laskeutuu yllemme. Katsomme toisiamme hiljaisuudessa, joka on sekä ladattu että täynnä jotain armon kaltaista. Hiljaisuus kasvaa. En halua rikkoa sitä. Sanat tuntuvat tarpeettomilta. Hiljaisuus herättää ajatuksia ja monia erilaisia tunteita ja mielleyhtymää jokaisessa ryhmäläisessä. Jälkeenpäin puhumme hetken kokemuksesta, joka vaikutti osallistujiin eri tavoin. Luulen, että tämänkaltainen tapaaminen, epätodennäköinen ja mahdoton kohtaaminen nykyajassa, tulee todennäköiseksi ja mahdolliseksi juuri psykodraaman ansiosta."
– ote Henrikan päiväkirjasta
Linkkejä ja viitteitä: