Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.

Tällä sivustolla käytetään evästeitä

Tämä sivusto hyödyntää toiminnan kannalta välttämättömiä evästeitä sekä sivuston kehittämisen mahdollistavia tilastointievästeitä. Joidenkin sisältöjen näyttäminen voi lisäksi edellyttää markkinointievästeiden hyväksymistä. Lue lisää käyttämistämme evästeistä.

Evästeasetuksesi on tallennettu.

Loppuunpalaminen – pahinta ja parasta, mitä minulle on tapahtunut

Kuva: Sami Reivinen

Teksti: Maiju Saarinen

Uupumiseen johtavia syitä

Minun kohdallani uupuminen oli monen asian summa. Pelkkä työ ei uuvuttanut, vaan koko siihenastinen elämäni. Juuri ennen loppuunpalamistani vuonna 2017 minulla oli ollut kiinnitettynä näyttelijänä paljon isoja töitä, joihin panostin lähes kaiken aikani. Koko identiteettini oli kietoutunut vahvasti yhden kortin varaan, työn ympärille. Olin jo jonkin aikaa halunnut muutosta elämääni ja hakenutkin virkavapaata vuoden päähän, mutta en jaksanut sinne asti.

Teattereiden työoloissa on paljon asioita, joita voisi parantaa työajoista, kommunikaatiosta ja ilmapiiristä lähtien, mutta se, miten kukin reagoi hankaliin tilanteisiin, rakentuu meihin jo lapsuudessa ja nuoruudessa.

Oma turvallisuudentunteeni horjui aiemmassa elämässäni koulukiusaamisen ja perheessä koettujen vaikeuksien takia. Näiden seurauksena olin ajautunut selviytymis- ja pärjäämismoodiin, jossa ohitin omat tarpeeni ja rajani. Piti vain selvitä. Tällaiset vanhat ajatus- ja toimintamallit jäävät helposti päälle, vaikka niitä ei enää tarvitsisikaan myöhemmässä elämässä.

Lisäksi olen ollut vaativa itseäni kohtaan, uhrautuva ja suorituskeskeinen. Miksi? Koska minua on palkittu siitä. Koko ympäröivä maailma tuntui aiemmin olevan rakentunut siten, että “vain vahvat pärjää” ja ”läpi harmaan kiven on mentävä”. Se oli olevinaan vahvuutta.

Olen ollut myös kova murehtija. Vietin paljon aikaa pääni sisällä koittaen ratkoa asioita, joihin ei ole ratkaisua. Minulla oli taipumus koittaa pitää kaikki langat käsissäni, vaikka oikeasti kaikkea ei pysty kontrolloimaan. Elämässä ollaan välillä ihan tuuliajolla.

Loppuunpalaminen oli totaalista

Kaikki alkoi flunssasta. Sinnittelin kuolemanväsyneenä kipeänä töissä (Tiedän. Typerää.), kun yhtäkkiä rintaani alkoi sattua niin, että pelkäsin sydänkohtausta. Jäin ensin lyhyelle sairaslomalle, joka pidentyi viikko kerrallaan lopulta vuoden mittaiseksi. Työterveyslääkärini tutki minusta kaiken ja jakeli lähetteitä joka paikkaan, mutta mitään ei löytynyt.

Olin peloissani, sillä en jaksanut kuin nukkua ja syödä ja laihduin silti. Urheilulääkäri diagnosoi minulle ylirasitustilan, sillä hermostoni oli täysin romahtanut. Olin välillä ihan horkassa, välillä tulikuuma. Sydän hakkasi lepotilassa täysiä. En saanut yöllä unta, vaikka olin kuolemanväsynyt ja päivällä en pystynyt kuin makaamaan. Joka paikkaan sattui ihan helvetisti, kehoni ei pystynyt palautumaan. Mitä pidemmälle sairasloma eteni, sitä enemmän panikoiduin, ahdistuin ja masennuin, koska mitään hoitokeinoa ei tuntunut löytyvän.

"Olin paahtanut koko elämäni eteenpäin ikään kuin pakoon sitä tyhjyyttä, mikä sisälläni oli. Tyhjyys oli kipua, surua, pelkoa, vaille jäämistä, yksinäisyyttä, armottomuutta ja arvottomuuden tunnetta."

Lopulta pääsin uuden työterveyslääkärin vastaanotolle, joka sanoi, että olen työuupunut. En ollut uskoa korviani. Olinhan halunnut koko ajan palata takaisin töihin. En minä halunnut olla kotona. Halusin tehdä töitätöitätöitääääää!

Tästä hetkestä alkoi minun toipumiseni.
Lopultakin ymmärsin, minkä kanssa olen tekemisissä.
Olenko määrittänyt oman arvoni vain työn kautta?

Toipuminen

Sain lähetteen psykiatrian poliklinikalle, johon jouduin jonottamaan kaksi kuukautta. Sinä aikana luin kasapäin työuupumuskirjallisuutta. Kun lopulta pääsin oikean hoidon piiriin, masennus oli ehtinyt edetä keskivaikeaksi.

Terapiaprosessi on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Sen myötä aloin löytää yhteyden itseeni: tarpeisiini, rajoihini, herkkyyksiini ja vahvuuksiini. Olin paahtanut koko elämäni eteenpäin ikään kuin pakoon sitä tyhjyyttä, mikä sisälläni oli. Tyhjyys oli kipua, surua, pelkoa, vaille jäämistä, yksinäisyyttä, armottomuutta ja arvottomuuden tunnetta. Aloin tehdä mindfulnessia ja meditaatiota päivittäin. Hengittelin pahoja tunteita sekä koettua elämääni sisään ja ulos ja annoin kaiken vain tulla ja virrata.

Terapiaprosessin myötä ymmärsin, että olin elänyt elämääni vastoin omia arvojani. Tein listan asioista, joita tarvitsen elämääni: perhettä, ystäviä, harrastuksia, läsnäoloa, vapaa-aikaa, metsää, avantosaunomista, tanssia, laulua, musiikkia, lukemista ja kulttuuria. Aloin päättäväisesti tehdä muutoksia elämääni - sekä sisäisiä että ulkoisia. Työkuviot menivät uusiksi ja koko sisäinen minä lähti sellaiseen muutosprosessiin, joka tulee olemaan koko loppuelämän mittainen tutkimusmatka.

Muutin myös takaisin syntymäkaupunkiini Tampereelle. Se muistutti minua siitä pienestä lapsesta, joka olin kerran ollut, ja jonka olin unohtanut. Koin vihdoin olevani kotona. Pikkuhiljaa aloin saada elämäiloni ja voimani takaisin.

Kuva: Kari Sunnari

Burn out -näytelmä Hermostoromahdus

Kaiken kokemani jälkeen koin suurta tarvetta käsitellä uupumusta taiteen keinoin. Sain Taikelta apurahan kirjoittamisprosessiin, jossa haastattelin uupumuksen kokeneita ihmisiä. Näiden haastatteluiden ja oman kokemukseni pohjalta kirjoitin näytelmän Hermostoromahdus. Teos valittiin osaksi TTT Residenssiä, ja kasasin työryhmän näyttelijöistä ja tanssijoista, joilla aihe alkoi resonoida.

"Tuntui hyvältä nauraa yleisön kanssa kipeille asioille. Se tuntui parantavalta."

Työskentelytapamme oli työryhmälähtöinen, koko ryhmä sai osallistua kirjoittamiseen ja ohjaamiseen. Ennen harjoitusjaksoa pidimme muutamia workshoppeja, joissa tutustuimme näytelmään ja tutkimme teoksen maailmaa. Harjoitusjakson alussa loimme työtavan, jossa pidimme kuulumis- ja palauterinkejä, jotta kommunikaatio olisi mahdollisimman helppoa ja suoraa. Käytimme myös improvisaatiota materiaalin luomiseen ja sitä kautta teokseen tuli paljon henkilökohtaista kulmaa. Vaikka aikataulu oli tiukka, ei kiirettä tullut. Yllätyin, miten äkkiä juttu saatiin kasaan.

Hermostoromahdus on yhdistelmä dokumenttiteatteria, tragikomediaa ja tanssia. Esityksen ideana on herättää keskustelua uupumuksesta ja käsitellä näitä tämänkin kirjoituksen otsikoita: mitkä asiat uuvuttavat meitä? Miten uupumista voisi ennaltaehkäistä? Mitä loppuunpalaminen on? Mitä keinoja on toipumiseen? Teos tuli ensi-iltaan TTT:n Kellariteatteriin syksyllä 2023. Olin tyytyväinen siitä, miten onnistuimme käsittelemään rankkaa aihetta myös huumorin keinoin. Tuntui hyvältä nauraa yleisön kanssa kipeille asioille. Se tuntui parantavalta.

Työryhmämme ajatuksena on vielä lähteä kiertämään teoksella, koska tämä aihe tuskin (valitettavasti) vanhenee. Lisäksi tuntuisi vielä liian haikealta päästää irti. Prosessi oli niin rakas. Kun on hyvä olla, ei mikään uuvuta. Tämän kaiken myötä minulla on vahvistunut ajatus siitä, että tärkeintä on pysähtyä päivittäin kysymään itseltään, missä mennään ja tehdä rohkeita valintoja sen pohjalta. Joskus hyppy tuntemattomaan onkin se, mitä tarvitsemme.