Nyrkkeilyä ja arktista yhteistyötä – tällainen on näyttelijäntyön uusi professori Jarkko Lahti

Teksti: Leena Pihkala

Jarkko Lahti valittiin näyttelijäntyön professoriksi Teatterikorkeakouluun. Lahti tunnetaan paitsi Jussi-palkittuna elokuva-, teatteri- ja televisionäyttelijänä, myös kulttuuripoliittisena vaikuttajana ja alan johtotehtävistä. Professuurissa Lahti aloittaa 2023.

Miltä tuntuu aloittaa professorina?

Muutokset ovat aina hyvästä ja alut ovat aina ihania, sillä ne ovat niin täynnä mahdollisuuksia.

Professuuri on valtava vastuu ja siinä on monikasvoinen työnkuva. Siinä on monta päällekkäistä roolia. Se on hieno näköalapaikka. Siinä on koko alan alalle tulemisen, sen alun ja tulevaisuuden kanssa tekemisissä.

Kokkolan teatterin johtajuutta lukuun ottamatta olen tehnyt silpputyötä, ja se on sopinut minulle hyvin.

Viimeiset 10 vuotta olen toiminut Ruska ensemblessä, jonka kanssa on käsitelty arktisia aiheita ja tehty arktisten alkuperäiskansojen taiteilijoiden ja -toimijoiden kanssa yhteistyötä. Pääsimme siihen pisteeseen, että aloimme saada kansainvälisiä kutsuja, ja onneksi ehdimme henkisesti päättää ennen pandemiaa, että ei lähdetä tähän suuntaan. Meillä on ekologiset aiheet, niin tuntuu kovalta ristiriidalta kiertää pitkin mantereita. Mieluummin lähdetään pienentämään toimintaa.

Tässä tienhaarassa on tullut oltua, että mikä on se seuraava iso itseä suurempi maali, jonka palveluksessa haluaisi olla. Minulle ei riitä enää tämän ikäisenä vain itselle tekeminen.

Aina on poltetta näyttelijäntaiteeseen ja hienoihin töihin, mutta koko työuran rakentaminen sen varaan, että mitä minä tässä saan tehdä, sen olen saanut nuorempana hoidettua alta pois.

Jotenkin haluaisi olla jonkun isomman palveluksessa.

Ruska Ensemblellä oli selkeät teemat, ekologisuus ja moniäänisyys. Onko sinulla joku teema mielessä tulevalle professorikaudellesi, kuten ekologisuus, kameratyö tai monialaisuus?

Itseasiassa varmaan noita kaikkia! Kyse on siitä, mihin opetuskokonaisuuteen ne milloinkin konkretisoituvat.

Konkreettisesti jos puhuu, niin kameratyö on yksi, ja meillä on Knihtilän Elinan kanssa alkanut siitä ideointi. Jo vuoden päästä syksyllä tulee siitä uusia avauksia sen suhteen.

Ekologisuus on jo vahvasti Taideyliopiston arvoissa ihan kauttaaltaan. Totta kai ajattelen, että tuon oman verkoston ja kontaktipinnat käyttöön. Ruska Ensemble on tehnyt esimerkiksi Grönlannin Kansallisteatterin ja saamelaisten taiteilijoiden kanssa yhteistyötä. Arktinen suunta yhtenä siellä olemaan, en osaa sitä vielä konkretisoida.

Ja myös näyttelijän monialaisuus, ettei itse turhaan rajaa omaa taiteellista ilmaisuaan. Meillä teollistuneissa yhteiskunnissa ollaan liiaksikin sellaisia sektori-ihmisiä.

Kentällä liikkuu huhuja, että olisit tuomassa nyrkkeilyn osaksi näyttelijöiden opintoja.

Nyrkkeilyn maailma ja yhteisö on antanut paljon minulle. Kamppailulajeissa on aivan samanlaisia rajapintoja kuin näyttelijöillä. Enkä puhu kilpailemisesta, vaan ihan kuntonyrkkeilystä. Siinä jo törmää hengittämisen merkitykseen, päällekkäisiin fyysisiin rytmeihin, impulssiherkkyyteen, kanssanäyttelijöiden kehonkielen lukemiseen, keskittymisen kvaliteettiin ja niin edelleen.

Siellä on valtava määrä samoja asioita, joita näyttelijä tarvitsee ja joista kannattaa olla tietoinen, että niillä voi pelata ja niitä voi valita.

Olen joskus Teakissa tuntiopettajana vieraillessa opettanutkin näyttelijäntaidetta yhdessä nyrkkeilyvalmentajan kanssa. On oltu kuntonyrkkeilytreeneissä, ja olen puhunut auki yhtymäkohtia näyttämöön ja näyttelijäntaiteeseen.

Luulen että se tulee jonkinlaisena yksittäisenä kokonaisuutena olemaan työkalu.

Onko tuleva nyrkkeilyopetus nimenomaan reaktiokyvyn opettamista vai turkkalaista fyysistä rääkkiä?

Ei, ei tässä ole mitään toksista tunkkaista maskuliinisuuden korostamista. Meillä on valitettavasti tällä alalla pitkä varjo siitä 80-luvusta, ja se värjää näitä mielikuvia.

Kyse on fyysisten ilmaisun välineiden haltuun ottamisesta ja kyvystä käyttää niitä luovasti paineisessa tilanteessa, kuten katseen alle mentäessä.

Näyttelijäntaiteen temppuhan on juuri siinä, että paineen alla osaa olla rento ja läsnä hetkessä.

Mitä rennompi olet, sitä impulssiherkempi ja vapaampi olet assosioimaan, ideoimaan ja leikkimään. Nyrkkeily toimii siis referenssinä näyttelijäntaiteelle ja työkaluna opetustyössä.

Mitä ajattelet leikistä näyttelijän työvälineenä?

Leikki on kaiken, jopa olemassaolon ydin ihmiselle. Me ei juuri muuta osata tähän maailmaan tullessa, kuin leikkiä. Se kaikki muu, mitä elämässä tulee, on sopimuksia, joilla pidetään järjestystä yllä. Mutta se ei ole sisäsyntyistä!

Sisäsyntyistä on kontaktiin haku, empatia ja leikki. Ne ovat meissä olentona olemassa olevia asioita. Kun tälle alalle päätyy, silloin ihmisellä on sisäsyntyinen intohimo palvella sitä leikkiä. Se pitäisi muistaa ja sitä pitäisi vaalia koko työuran läpi, ettei siitä tule pelkkää työssä käymistä, uran kehittämistä tai valtapeliä.

Se kyky antautua leikille pitäisi säilyttää. Se on kaikista olennaisinta, kehittymisen tae.

Väitän, että pisimmälle näyttelijäntaiteessa pääsevät ne, joilla yhteys leikkiin säilyy. Täytyy olla valtava tietoinen osaaminen, mutta myös ilo.

Tämähän pätee muillakin aloilla, tieteessä ja kaupallisilla aloilla. Ne, joilla on osaamista ja kykyä leikkiä, ovat keihään kärjessä niin sanotusti.

Hannu-Pekka Björkman, joka on myös toiminut Teatterikorkeakoulun professorina, sanoi joskus, että hänelle leikki tarkoittaa vapautta. Se on hyvä sana siinä rinnalla, sillä vapautta usein länsimaissa halutaan puolustaa yhteiskunnan kaikilla osilla.

Silloin kun ihminen leikkii, hänen parhaat puolensa ovat esillä. Ollaan kontaktissa, hyväksytään, ollaan positiivisia, iloisia, on huumoria, nauramme, otamme vastaan, haltioidutaan ja liikututaan… Tämän kaiken vauvat osaavat.

Yhteyden säilyttäminen leikillisyyteen vaatii paljon työtä. Täytyy pyrkiä jatkuvasti kehittymään, hakeutua uusiin positioihin ja omille epämukavuusalueille.

Leikin säilyttäminen kaikissa tämän ajan paineissa ja uhkakuvien edessä ei ole helppoa.

Olet puhunut leikin yhteydessä myös myötätunnosta.

Kun tästä alasta halutaan elämänmittainen prosessi, meidän tehtävä on elimellisesti sitä, että harjoitamme kykyämme myötätuntoon.

Kun me kohdataan hahmomme, on se fiktiivinen tai sovitettu suoraan elämästä oikean ihmisen pohjalta, näyttelijän tehtävä on lähteä tasa-arvoisesti kohtaamaan ja tutustumaan siihen persoonaan.

On etsittävä ne rajapinnat, joita itsessä on ja joilla pystyy samaistumaan, ja sitten rajapinnat skaalataan mahdollisimman suureksi, jotta myötätunto ja samaistuminen olisi maksimaalista.

Onko nämä ammattiasi koskevat ajatukset työtä tehdessä muodostunut filosofia vai ajattelitko näin jo 20 vuotta sitten, kun valmistuit?

Ei minulla tätä päätä ollut 20 vuotta sitten missään tapauksessa, nämä ovat prosesseja. Mutta en millään tavalla vähättele sitä opetusta, joita silloin sain.

Taidepedagogiikkaa ei voida opettaa kädestä suuhun, se ei ole matemaattista, että tee näin ja sitten käy noin. Kun tuodaan joidenkin asioiden äärelle, saattaa kymmenen vuoden jälkeen päässä soida joku lause, joka alkaa kirkastua. Ja kun jäljittää sitä, tajuaa, että tämän kuulin kakkosvuosikurssilla teatterikorkeakoulussa. Joku triggeri siinä hetkessä laukaisee mielleyhtymän.

Taidepedagogiikka on varaston täyttämistä kaikella mahdollisella potentiaalisella, jota voi käyttää. Aika ja oma prosessi näyttää, tuleeko niitä käyttäneeksi vai ei.

Esimerkiksi yhdistän dramaturgian professorina toimineeseen Pirkko Saisioon lauseen ”loppuen lopuksi taiteessa on kysymys ihmiskuvan syvyydestä”. Eli mitä syvempi ihmiskäsitys ja ihmiskuva on, jonka voi työhönsä ladata, sen merkittävämpää se on. Ehkä se on ollut sellainen kaiku, joka on ollut omassa työssä lähtökohta.

Toinen tärkeä linja on henkilökohtaisen elämän puolella, omat lapset ja isyys. Toisaalta ne luopumiset, kriisit ja menetykset, mitä meillä kaikilla on, joissa ihminen käy läpi arvojaan, ne ovat myös aina mahdollisuuksia tiedostaa itsestään ja suhteestaan asioihin, joita ei ole aiemmin pohtinut.

Lähestyt näyttelijän työtä ihmisenä olemisen kautta. Millainen on ero työroolin ja siviiliminän välillä?

Näitä ei kannattaisi liiaksi erotella. Tietenkään ei saa kuormittua ja pitää löytää keinot palautua, mutta on keinotekoista rakentaa muureja omien identiteettien välille. Työminän on ehkä hyvä olla positiivinen versio itsestä.

Taideprosessin kautta eläminen on ihmisyyden prosessi. Se ei tarkoita, että olet töissä koko ajan, vaan se on näkökulma elämään. Sulla on tietyt linssit aina päässä. Samanlaisia elämänmittaisia prosesseja ovat vanhemmuus, jonkun lapsena oleminen tai sisaruus.

Mitä enemmän löytää yhtymäkohtia ja oivalluspintoja oman elämänsä välille, sen rikkaammaksi ja syvemmäksi se käy. Mitä enemmän niitä pitää erillään, sitä enemmän on rationaalista hallittavaa, ja asioiden kontrollointi voi olla silloin tärkeämpää kuin ymmärryksen lisääntyminen.

Ajattelen ehdottomasti, että näyttelijyys on samaan tapaan elämänmittainen prosessi kuin ohjaajuus ja dramaturgina toimiminen, joita on perinteisesti pidetty raskaan sarjan taiteilijoina. Näyttelijyyttä on ehkä pidetty kevyempänä.

Monialaisuus on minulle totta, olen aina halunnut oppia uusia kulmia. Ilmaisukanavat ovat moninaiset, haluan pitää sen rikkaana, että mistä kulmasta vain voi tehdä uusia asioita.

Ei pidä kuvitella olevansa heti kaikessa asiantuntija, mutta jos asenne uuteen lajiin, kuten ohjaamiseen tai kirjoittamiseen on kohdallaan, niin samalla tavalla siinä oppii kuin omassa ydinidentiteettialassaan. Johtaminenkin on prosessi.

Sinulla on vaikuttavat ansiot urallasi. Oletko tehnyt sen eteen tietoisia valintoja uran rakentamiseksi, vai onko kyseessä ajelehtiminen, onni tai sattumat?

Se on noiden välimaastosta, määrätietoista sitoutumista omaan intuitioon.

Kun valmistuin, minulla oli vahva yhteiskunnallisen näyttelijän identiteetti. Samaistuin KOM-teatteriin ja sen valtavan hienoon ensembleen, jossa opin ja sain tehdä paljon. Se oli jatkokoulutus, kun 2002–2007 sain vierailla säännöllisesti siellä. Kova jengi oli silloin siellä: Eero Aho, Maria Packalén, Tiina Lymi, Hannu-Pekka Björkman, Sari Mällinen ja Pekka Valkeejärvi.

Heiltä opin valtavasti. Myös kokonaisuuden vastuunotosta, jota tyypillisesti on aina tehty KOMissa, jossa näyttelijät eivät ole vain toteuttajia, vaan täysverisiä, tasavertaisia taiteilijoita muiden kanssa näyttämöltä käsin. Se muokkasi minua.

Ilmastokriisi pani liikkeeseen oman identiteetin haun. Kolmenkympin kriisiä tuli, minusta tuli isä ja tuli tämä ilmastokriisitietoisuus. Se oli iso sysäys, tuoreena isänä. Teatterin yhteiskunnallinen tehtävä on myös tärkeä, mutta ymmärsin, että minun tulee taiteilijana fokusoida ilmastokriisiin ja ekologisiin kysymyksiin. Ensireaktiona serkkuni, HKT:n dramaturgi Ari-Pekka Lahden, kanssa tultiin siihen tulokseen, että vastuuta pitää ottaa meidän alan sisällä. Se oli intuitiivinen reaktio asiaan.

Haimme kotikaupungin Kokkolan johtajuutta ja meidät valittiin. Siellä ollessa vuosina 2009–2012 huomasin hakevani omaa isoa suuntaa taiteilijana, minkä palvelukseen haluan hypätä.

Siihen tuli vastaus, kun luin hantikirjailija Jeremei Aipinin romaanin Viimeinen aamutähti, joka käsitteli suomensukuisia kansoja Länsi-Siperiassa. Päätettiin tehdä adaptaatio Kokkolan teatterin näyttämölle.

Silloin representaatiokeskustelu ei ollut samanlainen ja yhtä tiedostava, ja nyt se olisi kiistanalaisempi ratkaisu. Toki silloinkin tajuttiin. että kyse on alkuperäiskansasta, vaikka luimmekin aiheen enemmänkin humaanina, ihmis- ja maailmankuvallisena teoksena kuin etnisyydessä kiinni olevana.

Matkustimme Aipinin luo Taigalle viideksi päiväksi elämään paimentolaisten parissa, ja teimme ensimmäinen dramaturgian. Kävimme hänen kanssaan asetelman ja prosessin läpi ja hän oli otettu ja kannustava. Hän koki suomalais-ugrilaisena sankaruutena sen, että hänen teoksensa ja kulttuurinsa tulevat nähdyksi Suomessa, joka on monelle suomalais-ugrilaiselle vähemmistökansalle Venäjän alueella esimerkillinen kansakunta omine valtioineen ja omankielisine kulttuureineen. Että annamme Suomesta arvoa ja näemme merkittävyyttä hantikulttuurista tulevalle kirjallisuudelle.

Se oli käänteentekevä prosessi, joka synnytti Ruska ensemblen. Palo arktisiin, ekologisiin aiheisiin oli niin valtava. Oma agenda oli löytynyt ja halusin hypätä siihen. Oli vastuullista, ettei yrittänyt valjastaa repertuaariteatteria omalle asialle, koska se on toinen rakenne. Sittemmin olemme tehneet inuiittien, saamelaisten, tsuktsien, hantien ja mansien kanssa yhteistyötä.

Tämä Venäjän sota on hirveä paitsi Ukrainan kohtaaman inhimillisen katastrofin vuoksi, myös siksi, että maan tiukkeneva totalitarismi ajaa kaikki vähemmistökansat yhä ahtaammalle, koska kaikki kansainvälinen kontrolli ja tuki on alkuperäiskansoilta poissa. Putinin Venäjällä kaikki alkuperäiskansojen jäsenet ovat potentiaalisia terroristeja, koska he eivät edusta sitä yhä tiukkenevaa hyväksyttyä normia, jolla hallintakoneisto kansalaisiaan kontrolloi. Se on valtavan kipeä asia.

Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: yritän omassa prosessissa olla rehellinen itselleni, että mikä minun sisäinen tarpeeni on. Siinä mielessä se on päämäärätietoista. En ole valmis pidempiin syrjähyppyihin, jotka ei ole minulle totta. Mutta miten ne lähtevät synnyttämään, siinä on onnea mukana, ajassa kiinni olevaa asiaa.

Ruskan jälkeen tämä tuli yllätyksenä, että minua headhuntattiin tähän professuuriin. Ehdin kertaalleen kieltäytyä, jonka jälkeen oli pakko pysähtyä ja miettiä, että pitää kuunnella signaaleja kuten taiteilijan ylipäätänsä kuuluu. Päätin hakea ja katsoa, innostuinko hakutehtävistä, jotka olivat valtavan laajoja — kuten kuuluukin — ja kuin ne tein, tajusin että innostuin valtavasti.

Ja nyt olen kiitollisena uuden alussa.

Sanoit saaneesi hyvät eväät elämään, kun valmistuit itse Teatterikorkeakoulusta. Mitä taitoja nyt tai viiden vuoden päästä valmistuvat näyttelijät tarvitsevat työelämän ja näyttelijäntaiteen näkökulmasta?

Nimenomaan korostuu taidollinen osaaminen.

Taideala monipuolistuu, tulee uusia kanavia ja tapoja tehdä. Parinkymmenen vuoden aikana tulee syntymään uusia taidemuotoja, joista meillä ei ole mitään käsitystä.

Digitalisaatio ja esitystaide tulevat vaikuttamaan siihen, dramaturgian ja esityksen ja katsojan osallistamisen, esiintyjyyden uusi pohdinta ja murros on paljon pinnalla.

Tulevaisuuden kollegoilta tullaan varmaan vaatimaan enemmän suvereniteettia suhteessa omaan psykofysiikkaan, sen käsityöläisyyteen ja taidollisuuteen. Ei ole enää yhdenmukaisia teatteri- tai elokuvaprosessien standardeja, vaan ne muuttuvat tehtävän aiheen ja jutun mukaan. Se korostaa, että pitäisi olla hyvin vahva taiteilijaidentiteetti, joka rakentuu omille vahvuuksille ja heikkouksien tiedostamiselle, että on tekniset valmiudet, hyvä käsityskyky omista ominaisuuksista.

Mitä taipuisampi ja monipuolisempi ilmaisullinen kvaliteetti, sen parempi. Olen sanonut opiskelijoille samaa viestiä ensitapaamisella.

Kun muita prosessin rakenteita on vähemmän, omat virtuositeetit ja vahvuudet tulee korostumaan.

Eihän elävä, vuorovaikutuksessa tapahtuva esittävä taide - kuten teatteri - tule koskaan häviämään. Esityksiä on esitetty jo ennen kuin meillä oli yhteiskunta. Se kohtaaminen ja yhdessä kuvitteleminen on sitä sisäsyntyistä leikkiä.

Varmasti esittävien taiteiden kirjo tulee monipuolistumaan ja moniäänistymään, mikä on vain hyvä asia. Puhutaan sitten sukupuolista tai etnisyyksistä, mistä tahansa representaatioasioista, niin käynnissä oleva kehitys on vain valtavan hienoa. Siellä on omat kipuilunsa, koska murroksissa aina on, mutta isossa kuvassa se on valtavaa edistystä.

Samalla kun teemojen ja sen kenen katseen kautta asioita kuvataan monipuolistuu, monipuolistuvat samanaikaisesti taiteen alustat. Siinä syntyy ekponentiaalisesti mahdollisuuksia luovuudelle. Mutta se tulee vaatimaan omaa praktiikkaa, taitotasoa ja identiteettiä, niiden pitää olla vahvat.

Omaan tehtävään kuuluu Elina Knihtilän kanssa nähdä ne tulevat haasteet. Nyt Teatterikorkeakoulussa käydään keskustelua uudesta opetussuunnitelmasta. Opetussuunnitelma on se työväline seuraaviksi vuosiksi.

Mitä ajattelet siitä, että moni nuori näyttelijä haluaisi koulutuksessa hyvin konkreettiset keinot käyttöön, esimerkiksi taitoja siihen kameranäyttelemiseen?

Kaikki näyttelijäntaiteen opettaminen on siellä opetustilanteessa hyvin konkreettista. Ja sen tulee sitä olla.

Vaikka se olisi mikä digiympäristö missä sitä tehdään, se näyttelijän duuni on konkreettista. Aina.

Opetussuunnitelma on mahdollisimman konkreettinen, sinne luodaan painopisteitä ja mahdollisuuksia. Mutta ei siellä aivan dramaattista muutosta ole tulossa, kyllä se kivijalka on Teatterikorkeakoulussa hyvä tällä hetkellä. Se on vaan trimmaamista ja virittämistä liikkeessä oleviin asioihin.

Kandivaihe on hyvin yhtenevä, konkreettinen ja monipuolinen opetus, hyvät perusvalmiudet, joilla rakentaa se oma kivijalka taiteilijana. Maisteriopinnoissa voi valita itse enemmän, ja sinne voidaan varmasti tuoda uusia mahdollisuuksia ja voidaan reagoida tähän aikaan.

Sanoit Ylellä, että näyttelijyys on nykyään yksilökeskeisempää, moniäänisempää ja sirpaleisempaa. Onko oman koulutuspolun valinta osa tätä?

Meidän yhteiskuntamme on hyvin järjestelmällisesti yksilökeskeistänyt kaikkia aloja viimeistään 90-luvun lopusta saakka. Se on jokaisen oma asia miettiä, onko kehitys ollut hyvää, tai mikä siinä on ollut hyvää ja mikä huonoa.

Jo yläkouluissa valitaan paljon, ollaan ryhmissä aiheiden perusteella. Nämä uudet sukupolvet, jotka Teatterikorkeakouluun pääsee, ovat jo paljon nuoremmasta eläneet sitä todellisuutta.

Luin juuri uutisia, että jo lukion alussa pitäisi tietää mitä haluaa ja mihin satsaa tai mihin ei. Jos joku aika ihmisen elämässä on etsimisen aikaa, niin sen pitäisi olla nuoruus. Jos taiteilijaksi päätyy, niin sitä etsimisaikaa pitäisi olla loppuelämä!

Väitän, että vuodesta 1992–2022 maailma on muuttunut enemmän kuin vuosien 1962–1992 välillä. Jari Tervo määritteli jossain kolumnissaan, että yhtenäiskulttuurin aika oli se aika, joka oli televisioiden yleistymisestä internetin yleistymiseen. Se on musta hyvä, sellainen karkea määritelmä.

Tässä ajassa ja suhteessa tulevaisuuden uhkiin korostuu sopeutumiskyky. Ne ihmiset, joilla on hyvä koulutus, jotka ovat harjoitelleen oppimista, se yhdistettynä kykyyn sopeutua, ovat vahvoilla, ja se pätee meidän alaamme.

Kun pitää pystyä sopeutumaan monenlaisiin työtapoihin ja nomadimpaan työskentelykulttuuriin, vaaditaan sopeutumiskykyä. Ja mitä vahvempi se taiteellisen identiteetin kivijalka on, se antaa parhaita mahdollisia eväitä siihen.

Mutta myös se, että sinne on rakentunut itsetunto, joka mahdollistaa monitaiteellisen työskentelyn, jos yksilö itse katsoo järkeväksi.

Ajatteletko, että opetus voisi vahvistaa itsetuntoa samalla tavalla kuin taiteilijaidentiteettiä?

Ainakaan itsetunto ei ole ulkokohtainen, se ei synny sillä, että luodaan kuvaa itsestä, jossa ollaan itsevarmoja. Se ei ole todellista.

Itsetunto syntyy siitä, että tunnet osaavasi asioita. Ja se syntyy toisaalta siitä, että millaista se pedagogiikka on, millaista palautetta ja kannustusta annetaan. Että tunnet olevasi hyväksytty. Tämä pätee jo ihan perheissä, missä meillä on ollut paljon työmaata Suomessa…

Ja sama pätee vaikka urheiluun ja johtamiseen. se, että ihmiset kokevat olevansa turvassa, kokevat olevansa hyväksyttyjä - se inspiroi.

Mutta se ei tarkoita, että oltaisiin kritiikittömiä, taiteilijoiden tulee saada se kritiikki ja myös oppia se ottamaan vastaan. Mutta miten se kritiikki annetaan, se on se kysymys. Se pitää saada ja antaa, ei voi päästää läpi asioita, jotka ei kvaliteettisesti ole ok. Se pitää osata antaa, ja se pitää opetella ottamaan vastaan.

Alalla on paljon hierarkioita ja pelkoa. Auttaako hyvä pedagogiikka tulevaisuuden näyttelijöitä myös vaatimaan työpaikalla ihmisarvoista kohtelua?

Ehdottomasti.

Pitää myös muistaa, että ihmiset vastaavat myös itse työilmapiiristä, ei vain työnjohto, vaan kaikki. Opiskelijoillekin on hyvä sanoa, että kannattaa miettiä, mitä tuo mukanaan työtilanteeseen, koska kaikki rakentavat yhdessä sitä.

Tässä ajassa on hirveästi enemmän vapautta tietyllä tavalla, normit ovat laajentunut paljon 20 vuodessa. Ja aika on moniäänisempi, mikä on mahtavaa. Mutta tämä aika on yksilökeskeisempää, lähdetään paljon enemmän omista tarpeista liikkeelle myös ryhmän sisällä. Aiemmin oltiin orientoituneempia ryhmälähtöiselle työskentelylle, ja nyt minusta tuntuu ettei niin ole itsestään selvästi, vaan se tulee rakentaa.

Siinä on osatekijänä yksilökeskeisempi koulujärjestelmä, joka kasvattaa siihen. Tämä aika on sellainen, ja se näkyy myös viihdeteollisuudessa. Hirveän suuri osa viihdeohjelmistoista on esimerkiksi muodoltaan pudotuspelejä tai yhtä ihmistä kuvaavia realityja.

On siinä omat hyvät puolensakin. Kaikissa ajoissa on aina kauniita ja kipeitä asioita, kuten kirjoitin yhteen näytelmään mummon repliikiksi. Niitä on aina molempia, ei kannata haikailla mihinkään.

Sellaisena loppukaneettina, että kun suomalaista työkulttuuria miettii, toivon että yhteisesti sitouduttaisiin tekemään positiivisuuden kautta töitä. Ei kritiikittömästi, se kritiikki pitää olla, myös varsinkin itsekritiikki. En tarkoita positiivisuuden hokemista, tai…

Toksista positiivisuutta?

Niin, en sitä! Vaan että keskitytään näkemään mahdollisuuksia ja olemaan rakentava.

Konflikteja tulee olemaan ja se kuuluu asiaan, se kertoo siitä, että meillä on intohimoa alaan. Siinä ei ole mitään pelättävää.

Kun konflikteja puretaan rakentavasti, siihen voi jokainen vaikuttaa, että se työminä, mihin pyrkii itsensä aina virittämään, olisi aina siellä hymyn puolella kuitenkin lähtökohtaisesti.

Siihen lupaan sitoutua omassa työssäni ja siihen mä haastan kaikissa työyhteisöissä ihmisiä sitoutumaan.