Aivoverenvuoto ja elämä sen jälkeen

Kun nyt katson kuluvaa vuotta taaksepäin ja pysähdyn miettimään mitä on tapahtunut, tuntuu koko viime talvi sairastumisineen kaukaiselta, kuin unelta ja kuitenkin se kaikki on edelleen koko ajan läsnä vaikuttaen minun jokapäiväiseen elämääni.

Teksti: Sanna Kemppainen

Niin, kaikki tapahtui viime vuoden lopussa. Tulin ihan tavalliseen tapaan kotiin iltanäytöksestä. Töistä lähtiessä oli heitetty hurttia huumoria aiheesta; kuka mahtaakaan saikuttaa seuraavaksi ja ollaanko kaikki uudenvuoden aattona töissä. Ei oltu.

Yöllä puolineljän aikaan herään kummalliseen päänsärkyyn, joka tuntuu takaraivolla. Koskaan aiemmin en ole sellaista tuntenut. Pyörin hetken aikaa sängyssä, mutta herätän kuitenkin puolisoni ja sanon, että päätäni särkee oudosti. En uskalla enää nukkua, vaan pyydän puolisoani soittamaan ambulanssin. En tiedä mistä se tunne ambulanssista tuli, mutta mieheni ei epäile pyyntöäni, vaan tekee kuten pyydän ja soittaa hätänumeroon.

Siitä alkaa tapahtumaketju, jossa tähdet ovat olleet täydellisesti kohdallaan ja asiat tapahtuneet täydellisen oikea-aikaisesti.

Jos mieheni olisi kehottanut minua ottamaan särkylääkettä ja jatkamaan unia, olisin aamulla pötköttänyt hänen vieressään kylmänä. Vielä suurempi onni oli, että hän oli ylipäätään kotona, sillä hänen piti olla tuolloin Lontoossa.

Asumme Lappeenrannan maaseudulla. Meiltä on kaksitoista kilometriä kaupungin keskustaan ja Etelä-Karjalan keskussairaalaan. Kotimatkasta viimeiset kilometrit ovat hiekkatietä, joka varsinkin talviaikaan on useasti huonossa kunnossa.

Ambulanssi on meillä viidessätoista minuutissa. Minä olen edelleen tajuissani, en vain uskalla nousta sängystä, sillä toisessa jalassa tuntuu puutumisoireita ja ambulanssia odottaessa olen alkanut voida pahoin. Mieheni auttaa minulle vaatteet päälle. Tätä olen jälkeenpäin nauranut mieheni kanssa, että lähdin oikein kunnon rytkyissä, villahousuissa, pipo vinossa ja mieheni kengät jalassa, ambulanssin kyytiin, johon minut kannettiin istuma-asennossa, olinhan koko ajan tajuissani. Kuusitoistavuotias tyttäreni ja yksitoistavuotais poikani nukkuivat asiasta onnellisen tietämättöminä omissa huoneissaan.

Mieheni ajattelee, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni astetta kovempi migreenikohtaus ja laittaa minulle vielä aamuviideltä puhelimeen viestin: ”Laita viestiä kun toivut paremmaksi rakas”.

Sen jälkeen viesteissä on kolmen viikon tauko, sillä mieheni saa sairaalasta aamukuuden aikaan puhelun, jossa minulla kerrotaan olevan massiivinen lukinkalvonalainen aivoverenvuoto ja minua ollaan parhaillaan kuljettamassa hälytysajossa kohti Helsinkiä ja Töölön sairaalaa.

Kukaan ei osaa ennustaa, kuinka minun käy, selviänkö vai en ja millaiset mahdolliset vauriot ovat.

Mieheni istuu yksin autotallissa ja soittaa sisaruksilleni pyytäen heitä menemään iäkkään äitini luokse kertomaan sairastumisestani. Mieheni ei pysty anopilleen soittamaan, sillä pelkää, ettei anoppi kestäisi tällaista uutista.

Minä taas en muista koko yöstä oikein mitään. Kaikki tapahtuu kuin unessa, olen mieheni kertomien asioiden varassa.

Minut kuljetetaan Lappeenrannasta Töölöön ja Töölössä pääni operoidaan. Helsingin päässä kiitellään oikea-aikaisia hoitopäätöksiä, sillä tunninkin viive olisi voinut olla tapauksessani kohtalokas.

Helsingissä olemisesta en muista yhtään mitään, ehkä pieniä omituisia pätkiä sieltä täältä. Olen yrittänyt lukea omakannasta, että mitä minulle on milloinkin tehty ja kuinka sekaisin olen ollut. Selväksi on tullut, että olen ollut totaalisen pihalla ja höpötellyt ihan mitä sattuu, väittänyt muun muassa olevani Terhi, laulanut Baddingin "ho-ho-ho-hoitajaako nyt tarvitaan, kun pumppu tilttaa.." ja Fintelligenssin Kaikki tietää -biisiä. Alkuun en muistanut lasteni nimiä tai sitäkään, että minulla on lapsia.

Tammikuun puolivälissä minulle tehdään Helsingissä vielä toinen operaatio, jonka jälkeen minut siirretään Etelä-Karjalan keskussairaalaan kuntoutumaan.

Neuropsykologi sanoi minulle, kun totesin, etten muista Helsingistä mitään, että aivoillani on ollut ensisijaisena tehtävänä pitää elintoiminnot yllä, ei kerryttää muistijälkiä. Tämä on mielestäni hyvin sanottu.

Onni onnettomuudessa on, että pystyn puhumaan ja liikkumaan. Minulla ei ole minkäänlaista toispuoleisuutta tai halvausoireita. Suu käy entiseen malliin, mutta jutut on suurimmaksi osaksi ihan huttua.

Lappeenrannasta alkavat ensimmäiset muistikuvat, vaikka kyllä täälläkin olen ollut melkoisen kuutamolla. En tajua olevani Lappeenrannassa, vaan kuvittelen olevani Lahdessa. En muista äitini muuttaneen Orimattilasta takaisin Viitasaarelle, vaan selostan kuinka hänen on nyt helppo tulla käymään luonani, kun olen tässä lähellä Lahdessa. Oikeasti olen Etelä-Karjalan keskussairaalassa vaativan kuntoutuksen osastolla k7.

Saan Lappeenrannassa puhelimeni käyttööni ja päivitän sosiaaliseen mediaan ihan huttua. Uni ja todellisuus sekoittuvat ihanasti, enkä tiedä mikä on totta ja mikä ei. Mieheni kieltää minua käyttämästä verkkopankkia, sillä en muista tunnuksia, jotka ennen osasin ulkoa ja tietenkin saan mobiilipankin näpyteltyä juntturaan. Lapset muistavat kuinka yhtenä päivänä lauloin sairaalassa youtubesta kuulemaani ”Senkin penis”- rallatusta. Lappeenrannassa suurin huoleni on se, milloin pääsen taas ratsastamaan. Neurologi pyytää odottamaan siihen saakka, että olen käynyt Helsingissä kontrollissa. Lupaan odottaa.

Osasto k7:lla alkaa myös kuntoutus. Muistia pitää treenata ja tulen siitä vihaiseksi, koska en hahmota tai osaa asioita. Omasta mielestäni kaikki sujuu mallikkaasti, enkä kaipaa mitään tyhmiä tehtäviä, mutta neuropsykologi on tietenkin toista mieltä ja hyvä niin. Vähitellen alan hahmottamaan ja muistamaan asioita. En enää suutu, vaan ymmärrän, ettei kaikkea tarvitsekaan osata samantien ja minua autetaan eteenpäin.

Nukun paljon ja hyvin. Päätä särkee hetkittäin kovasti, mutta lääkkeet auttavat ja uni on syvää.

Kollegat ja ystävät käyvät minua sairaalassa moikkaamassa. Saan myös monta mahtavaa viestiä ja puhelua, jotka piristävät minua ja vievät eteenpäin toipumisen tiellä. Minulla on sairaalassa koko ajan hyvä ja turvallinen olo. Luotan täysin minua hoitaviin ihmisiin ja heidän ammattitaitoonsa.

Tammikuun loppupuolella pääsen myös käymään kotona ja köpöttelen poikani kanssa tallille hevosia ja ihmisiä moikkaamaan. Mikä onni!

Kotimatkalla minulle tulee pakkasessa niin kylmä, että on pakko soittaa puoliso hakemaan minut autolla kotiin.

Alkuun minulle sanotaan, että kotiudun sairaalasta maaliskuun alussa, mutta onnekseni kotiutus aikaistuu helmikuun alkuun. Helmikuun kahdeksannen päivän iltana istun Lappeenranta-salissa kuuntelemassa konserttia, jossa molemmat lapseni esiintyvät. Olen juuri pari päivää aiemmin päässyt sairaalasta kotiin.

Olen aivan pöllähtäneenä ihmisjoukossa, mutta nautin musiikista. Näen paljon tuttuja, mutta kuulumisten vaihtajaksi minusta ei ole. En jaksa tai halua puhua kenenkään kanssa, sillä pelkään, että minulta kysytään sairastumisestani tai vointiani.

Konserttivieraina meillä on kylässä kutsuttuna Keski-Suomesta äitini eli mummu ja veljenitytär Anna lastensa Seelan ja Toukon kanssa. Anna on ollut koko sairastumiseni ajan korvaamaton apu meille. Hän muun muassa perusti whatsapp-ryhmän, jossa sukulaiset ja ystävät saivat tilanteestani infoa, eikä mieheni tarvinnut viettää kaikkea aikaansa puhelimessa kertomassa voinnistani.

Koko sairastuminen tuntuu minusta jotenkin ihmeelliseltä. Tilanteen vakavuuden ymmärtäminen ja läheltä piti -tilanteesta selviäminen on minulle ihan käsittämätöntä. Minullahan ei ole ollut koko aikana mitään hätää. Kaikki hätä ja huoli on ollut läheisilläni; aviopuolisolla, lapsilla, perheellä, sukulaisilla ja ystävillä.

Sairaalasta kotiuduttuani olen edelleen melko väsynyt. Nukun paljon, siitä pitää osaltaan myös lääkitys huolen. Kuntoutus jatkuu neuropsykologin tapaamisilla.

Yhtenä aamuna jälkioireena olleet kaksoiskuvat katoavat. Näen kaiken taas yhtenä. Tähän saakka olen kulkenut merirosvon tavoin toinen silmä laputettuna, sillä toisen silmän ollessa peitettynä kaksoiskuvia ei ole. Silmälääkäri totesi aiemmin näön tutkiessaan, että ”näössä ei ole vikaa, mutta kompuutterin pitää vaan päivittyä”. Nyt päivitys on viimein siltä osin valmis.

Pian tulee myös kutsu HUSin kontrolliin ja valtimoverisuonten varjoainekuvaukseen. Tätä odotan kovasti, sillä silloin minulla on mahdollisuus saada ratsastuslupa.

Huhtikuun alussa pääsen kontrolliin Helsinkiin. Pääni kuvataan samoin valtimoverisuonet. Kaikki on neurologin sanojen mukaan hyvin ja ratsastuslupakin heltiää helposti.

”Normaali elämä”, sanoo neurologi. Ainoastaan syvänmerensukellus ja avaruuslennot ovat loppuelämän ajan kiellettyjen listalla. Lääkityskin jää yhteen päivittäiseen pilleriin.

Huhtikuun 12. päivä istun vihdoin Martta-hevosen selässä. Koko toipumiseni ajan olen käynyt tallilla Marttaa hoitamassa ja lahjomassa porkkanoilla. Olen niin onnellinen päästessäni vihdoin ratsastamaan.

Neljä päivää myöhemmin osallistun jo valmennukseen ja pistelen Martan kanssa menemään harja hulmuten. Laulutunneille ja rauhalliseen kehonhuolto-jumppaan lappeenrantalaisten eläkeläisten joukkoon olen palannut jo maaliskuun alussa. On ihanaa päästä palaamaan rakkaiden harrastusten pariin.

Mieheni tekee koko kevään etätöitä, hoitaen samalla perheemme arjen. Minulla ei ollut ajolupaa kaksoiskuvien vuoksi ja maaseudulla asuessa autoa ja ajokorttia todella tarvitaan. Kun kaksoiskuvat katoavat palauttaa silmälääkäri ajoluvan ja onnittelee hienosti edenneestä toipumisesta. Mikäpä siinä, vähitellen homma alkaa asettua taas uomiinsa.

Alan jo vähän haaveilla töihin paluusta, vaikkei minulla ikävä näyttämölle olekaan. Olin jo pidempään haaveillut jonkinlaisesta muutoksesta työkuvioihin, mutta en ihan tämmöistä äkkipysäytystä ollut ajatellut. Kaikesta huolimatta tuntuu hyvältä saada etäisyyttä työhön ja huomata, että teatterissa hommat jatkuvat upeasti myös ilman minua. Työntekijänä en ole korvaamaton, mutta ihmisenä kyllä. Terveys ja toipuminen menevät nyt kaiken edelle.

Nyt olen palannut töihin. Näyttämöllä minua ei vielä nähdä, sillä tämä pää on edelleen omanlaisensa. Päässä ikäänkuin huljuaa, välillä vähemmän ja välillä enemmän. Tunne on kuin olisin laivalla tai nauttinut lasillisen viiniä. On myös hetkiä, kun huljuntaa ei juurikaan ole.

Toimin tällä hetkellä töissä Yökyöpelit -musikaalissa verholaulajana. Rakastan teoksen musiikkia ja on ihana saada laulaa sitä. Toinen tehtäväni on koordinoida teatterissamme Nuori Näyttämö -hanketta. Siitäkin touhusta pidän kovasti.

Olen ajatellut, ettei paluuta entiseen olemiseen, elämiseen ja tekemiseen ole. On aika ennen sairastumista ja aika nyt sairastumisen jälkeen.

Olen onnellinen, että elämä jatkuu ja olen saanut kaikkeen ehkä vähän uutta näkökulmaa. Olen tyytyväinen myös saamaani erittäin hyvään hoitoon. Olenkin sanonut lapsilleni, etten olisi halunnutkaan vielä kuolla. Jos olisin kuollut, niin olisin ehdottomasti tullut kummittelemaan, sillä sen verran utelias olisin tietämään, mitä perheeni puuhastelisi ilman minua. Nyt saamme onneksi vielä kokea asioita yhdessä.