Leimallisesti teatterinäyttelijä
Vuoden teatterinäyttelijä Tuula Väänänen uskoo kisälliperinteeseen ja siihen, että teatteria tulee viedä sinne, missä sitä ei ole. Hän on kiitollinen siitä, että hän on saanut hakea omia rajojaan ja tehdä töitä.
Teksti: Leena Pihkala
”Multa monesti kysytään, että miksi mä olen Oulussa, enkä Helsingissä. Se on musta outo kysymys. Ehkä se kumpuaa siitä, että kaikki mitä Helsingissä on, on näkyvää ja julkista. Näen tuon sellaisena kysymyksenä, että ’Helsingissä tehdään parempaa teatteria, miksi et ole siellä?’”, Tuula Väänänen sanoo.
Väänäsen mukaan kaikilla pitäisi olla uteliaisuutta käydä katsomassa, mitä muualla Suomessa tehdään. Kiinnostavia esityksiä löytyy joka paikasta. Ylöspäin Helsingistä vaikuttaa jotenkin olevan pidempi matka muualle Suomeen, kuin toisin päin.
”Miksi katsojat Helsingissä olisivat tärkeämpiä kuin jossain Oulun kokoisessa kaupungissa? Tämä ei ole mun keksimä, mutta on hyvin sanottu, että ’jokainen ihminen on universumi, jonka maailman voimme muuttaa´.”
Väänäsen mukaan katsojan kannalta on tärkeää, että joka paikassa on kulttuuria. Siksi kiertävä teatteri on lähellä hänen sydäntään. Hän on kiertänyt KOM-teatterissa ja Eurooppa Neljässä.
”Mulla on suuri palo siihen, että pitää viedä teatteria sinne, missä sitä ei ole. On käyty tosi pienillä paikoilla. Kun oli esitys iltalypsyn aikaan jossain Selkosilla, niin ei tullut paljon katsojia.”
Muistot kiertueajasta ovat lämpimiä.
”Kiertue-elämä on rankkaa, vastapainoksi sinne syntyy oma hurtti huumorinsa, hyvä meininki. Ja onhan se opettavaista, kun mennään eri paikkoihin ja akustiikaltaan erilaisiin tiloihin… Siitä saa pientä oppia. Koulujen juhlasalit on huippupaikkoja!”
Kotikaupungin tuttu Tuula
Kiertue-elämästä Väänänen siirtyi kotikaupunkinsa Oulun teatteriin vuonna 1995.
”Kotiseutukaipuuhenkilö olen, ikävöivä ihminen. Oulu on semmonen juureva maisema siinä mielessä, että tietää, mihin oma ääni kantaa. Se on mun koulukaupunki. En ajattele esimerkiksi, että mua tunnetaan siellä työn kautta, vaan mut tunnetaan sen takia, kun oon oululainen."
Väänäsen nuoruuden aikana 70-luvulla kaikki nuoret tunsivat toisensa. Kadulla moikataan, kun vuosikymmenien takaa tulee ihmisiä vastaan.
"Mulla on halu kertoa tarinoita ja jakaa meidän yhteistä ajattelua, että me väitetään tällaista. Toivon kovasti ja palavasti, että ihmiset kommentoisivat toisinkin päin sitä meidän tekemistä. Mä en halua sitä, että teatteri on vain ohjelmistoa kaupunkilaisille, vaan että nämä taiteilijat täällä esittävät maailmasta väittämiä ja kuvia, jotka on katsojien ja oululaisten arvioitavina. Ja siitä toivottavasti käytäisiin keskustelua. Muutakin kuin että ’lopetetaanko teatteri, turhaan menee rahaa tonne, nuo ihmiset haluaa vain näyttää itseään siellä.’”
Väänänen toivoisi, että AV-tuotantoja tulisi enemmän myös Helsingin ulkopuolelle. Hänestä on valitettavaa, että monissa pohjoisessa Suomessa tehdyissä tuotannoissa käytetään paljon freelancereita Helsingistä, eikä paikallisia näyttelijöitä.
”Ymmärrän kyllä rahan lainalaisuudet, että samoja ihmisiä käytetään ihan hirveästi. Se tuntuu minusta oudolta, ymmärrän rahan kannalta, että tähtikulttia rakennetaan ja seurataan tiettyjä näyttelijöitä, että saadaan ne katsojaluvut. Minä en ole katkera, mutta haluaisin ehdottomasti päästä tekemään ja siksi ruikutan”, Väänänen sanoo nauraen.
Millaisia rooleja hän haluaisi päästä tekemään?
”Semmosia reheviä! Mulla on uskovaisia lestadiolaisia äitejä ollut tarpeeksi, niitä en halua missään nimessä. Haluan sellaisia reheviä naisen kuvia, originellejakin. Myös mummot ja noita-akat kiinnostavat.”
Leimallisesti teatterinäyttelijä
Teatteri on Väänäsen mukaan jännittävä laji, joka yllättää aina. Teatteri pystyy rikkomaan rajoja, leikkimään ja varioimaan tätä maailmaa.
”Nyt esimerkiksi olen mukana Veikko Nuutisen kirjoittamassa Vanhempainillassa, jossa olen nelivuotias pikkupoika, ja se on ihan uskottavaa.”
Väänänen ajattelee olevansa leimallisesti teatterinäyttelijä. Sen monimutkaisemmin hän ei osannut ajatella asiaa silloinkaan, kun hän aikanaan haki Teatterikorkeakouluun.
”Nykyään varmasti monet niistä, jotka pyrkivät teatterikouluihin, hahmottavat itsensä telkkarin tai filmin kautta, kun tuotantoja on niin paljon enemmän.”
Väänänen harrasti nuorena teatteria Oulun kaupunginteatterin nuorisolinjalla, jota dramaturgi Leena Salonen veti.
”Meitä oli aluksi aivan valtava määrä oululaisia nuoria ja pikkuhiljaa väki väheni ja ainoastaan innokkaimmat jäi jäljelle. Valmistettiin pienelle näyttämölle yksi näytelmä. Kun ikää karttui, hain avustajan hommiin ja olin mukana useammassakin näytelmässä.”
Pelkkä harrastaminen ei riittänyt. Hän halusi ammattinäyttelijäksi.
”Ja aina vaan pyrin teatterikouluun, pyrin ja pyrin ja pyrin ja pyrin. Olin yliopistossa opiskelemassa ja pyrin, ja olin Oulun ylioppilasteatterissa totta kai. Pääsääntöisesti olin ylioppilasteatterissa, opinnot jäi vähän sivuun...”
Joka kerta Helsinkiin pääsykokeisiin tuleminen oli jännittävää.
”Aivan mahaan jysähti tiiliskivi, kun astui junasta asemalle ja ratikan äänet rupes kuulumaan, ihan erilainen äänimaailma kuin Oulussa. Seitsemännellä kerralla pääsin sitten Teatterikouluun. Se tuntui ihmeeltä.”
Mitä hän ajattelee nyt saamastaan koulutuksesta?
”Olen ’turkkalainen’, mutta en osaa selittää paskanheittoa, sitä aina multa kysytään! Toisaalta mulla on hyvä mieli koulutuksesta, ja vuosien myötä on oppinut ymmärtämään monia asioita siitä, että mitä olennaista ja sisintä teatterissa pitäisi hakea. Mutta toisaalta se, että minkälaista henkinen kuormitus siellä koulussa oli, sitä ei ole kiva muistella. Siinä on kaksi puolta. MUTTA mulla oli aivan mielettömän kova kunto siellä kouluaikana! Sitä muistelen kaiholla.”
Eikä kunto nytkään ole huono. Hän juoksee edelleen lyhyitä työmatkoja.
”Testaan, miten se henki kulkee tänä päivänä. Haluan niin kauan kun voimia riittää olla fyysisesti hyvässä kunnossa, että mä jaksan ja että multa voi vaatia.”
Oppiminen ei lopu koskaan. Väänänen ajattelee, että näytteleminen myös kuin kisälliammatti.
”Mua on tukenut elämäni aikana se, että mulla on ollut rakkaita ystäviä, jotka ovat myös mun kollegoita, joiden kanssa on pystynyt puhumaan teatterista, ja jotka ovat neuvoneet minua. Ystäväni Marja Packalénin kanssa käyn paljon teatterissa ikään kuin opintomatkoilla. Anja Pohjolaan olen aina voinut turvautua. He ovat olleet se henkinen hali. Se on hirveän tärkeää, että on ammatillisia kummeja. Olen itse omavaltaisesti jatkanut tätä. Mua on tuettu ja on ihanaa, jos pystyn itse tukemaan.”
Kisällijatkumo on hyvä asia, joka auttaa henkisesti raskaalla ja kilpailullisella alalla.
”Mulla on tällaisia nuoria ystäviä, joille saatan sanoa pari valistunutta sanaa, vaikka ne ei niin kaipaisi niitä. Pitää kävellä vähän varovaisesti lasinpalasilla, osoittaa ettei ole toinen toistaan viisaampi, mutta keskustellen… Jotkut kollegat jäävät elämään. Siitä syntyy sellainen henkinen perhe.”
Harvassa ammatissa joutuu puhumaan yhtä avoimesti ja olemaan yhtä lähellä kollegoitaan.
”Onhan siinä selvät rajat. Suurin välittömyys tapahtuu harjoituksien sisällä. Yksityishenkilöinä voidaan olla hyvin toisenlaisia keskenämme, emmekä itseasiassa tunne toisiamme, vaikka olemme saattaneet äsken hyvin läheisesti olla yhdessä. Tiedetään toistemme rajat, joista ei mennä yli.”
Uran varrella on ollut paljon sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on ollut ihana tehdä töitä.
”Ajattelematta mieleen nousee sellaisia nimiä kuten Juha Malmivaara, Pekka Milonoff, Hili Iivanainen ja Maarit Pyökäri. Mieluisia töitä on ollut lukemattomia, kuten Jussi Helmisen ja Arja Petterssonin kanssa tehty Andrei Makinin Elämän musiikki.”
Enemmän kuin työtä
Hyvien kollegoiden lisäksi näyttelijän ammatti vaatii Väänäsen mukaan omistautumista.
”Tää on niin vaikea ammatti, että pitää olla tosissaan, mä en ole vain töissä. Jos työkseen vaan tekee tätä hommaa, niin tää on turhan raskasta. Sitä pitää olla kiinnostunut ja innostunut siitä.”
Erityisen tärkeää tämä on Väänäsen mukaan laitosteattereissa.
”Se pitää vain hyväksyä se tilanne, ja lähteä innostuneena tutkimaan sitä, mitä on. Se pitää panna puhuttelemaan, ottaa päämääräksi se, että tämä on tärkeä. Ja jokaisessa roolissa on joku oma juttu.”
Väänänen kokee olevansa siinä mielessä kiitollinen näyttelijä, että hän ottaa vastaan mukisematta muiden visioita.
”Sitten alkaisin kapinoimaan, jos tehtäisiin vain arkirealismia ja mielikuvituksetonta teatteria.”
Väänänen kertoo, että hän on jokaisen työn kohdalla aina noviisina uuden tilanteen äärellä.
”Totta kai sinne työkalupakkiin on jotain kertynyt, mutta aluksi aina uusi projekti tuntuu siltä että ’miten tätä tehdään, miten tässä ollaan?’. Yritän välttää maneereita henkeen ja vereen, ja kuitenkin niitä on.”
Väänästä on kuvattu esimerkillä johtavaksi näyttelijäksi, joka jakaa osaamistaan.
”Se on kauniisti sanottu, mutta se varmaan tarkoittaa sitä, että mä koko ajan puutun ohjaamiseen tai tekstiin. Jos joku näkee sen niin, että mä johdan esimerkillä, niin hyvä!”
Uuden ääressä on aina jännittävää, vaikeaa ja mielenkiintoista yhtä aikaa.
”Mutta sehän tässä on ihanaa, että harjoituksia on. Seuraavana päivänä pääsee taas jo vähän pidemmälle, ja yön yli nukuttuaan ymmärtää asian, joka on ollut hirveetä sotkua ja mutkaa.”
Täydentyvä työkalupakki
Viimeisimmät esitykset ovat myös opettaneet uutta: En päässyt Juliaksi -esityksessä klovneriaa ja Kuolema Venetsiassa -esitys tanssitaidetta.
En päässyt Juliaksi oli Alma Lehmuskallion faktaa ja fiktiota sekoitteleva konsepti, jossa prosessi lähti liikkeelle siitä, että näyttelijöitä haastateltiin heidän elämästään. Aluksi näytellessä oli vaikeaa erottaa faktaa ja fiktiota.
”En päässyt irti itsestäni, mulla oli ongelma, että en ymmärtänyt että tämähän on vain Tuula Väänänen -niminen roolihenkilö, joka puhuu hyvin samankaltaisista asioista, joita mulle itselleni tapahtuu.”
Poikkeuksellista oli myös se, että perusdraaman keskeltä hypättiin toisella puoliajalla tekemään klovneriaa. Väänänen oli ajatellut, että tämä olisi mahdotonta ja että klovneriaa tulisi opiskella monia vuosia. Hän ajatteli, ettei hänestä olisi siihen, ainakaan yleisön edessä. Mutta Taina Mäki-ison opastuksessa oma klovni löytyi.
”Ensin vain piti luopua ajatuksesta, että mitä pitäisi tehdä, ja löytää se, mitä minussa on. Mun hahmo vääntyi sellaiseksi, että se on kova puhumaan. Mä en oppinut kaikkia Tainan vinkkejä. Meillä meni sitten niin päin että Pyry Äikää hoiti fyysisen puolen ja minä puhepuolen.”
Kuolema Venetsiassa -esityksen kohdalla ilmoilla oli myös epäuskoa ja pelkoa, kun Väänänen sai hakea itsestään tanssitaiteilijaa.
”Se on tosi mielenkiintoista ja jännittävää, jopa pelottavaa suorastaan. Kauhun hetkiä!”
Pelkoon auttoi koreografi-ohjaaja Carl Knifin vankkumaton usko siihen, että jokainen pystyy tanssimaan.
”Se oli kuin pumpulin päällä olemista. Calle on niin ihana ihminen, niin kertakaikkisen myönteinen kaikilla tavoilla. Sitä yhteistä maailmaa haettiin peruslämmittelyjen kautta, ja tuntui, että me teemme tätä yhteistä tanssia yhdessä, niin kuin Calle sen sanoi.”
Esityksessä oli koreografioitua tanssia, mutta myös fyysistä teatteria, joka on Väänäselle tutumpaa.
”Muun muassa Kolmas tila -ryhmässä, jossa olen vieraillut tehdään fyysistä teatteria. Se tuntuu läheiseltä ja tarkoituksenmukaiselta, ettei pelkästään sanoilla ilmaista, vaan koko keholla. Se tanssitaiteilijuus kypsyi hitaasti.”
Väänänen ajattelee, että näyttelijän on tärkeä olla tietoinen siitä, mitä tekee.
”Jos ei ymmärrä jotain asiaa, se pitää ottaa selville, että mitä tässä ajatellaan.”
Väänänen saattaa tehdä toisinaan taustatyötä. Ylipäätänsä hän on hyvin kiinnostunut monista asioista, ja saattaa tietää niistä jo valmiiksi.
”Olen kiinnostunut historiasta, siitä ajatuksesta, että me ollaan vain osa ohimenevää, ohikiitävää hetkeä, meillä on menneisyys ja tulevaisuus.”
Työn kannalta pääjuttu on se, mitä prosessissa tapahtuu yhdessä tekemällä.
”Jos tehdään kirjasta dramatisointi, niin mä en välttämättä lue sitä kirjaa, koska haluan, että me tehdään se plari, mikä meillä siinä on. Sen pitää olla ymmärrettävä, eikä että luotetaan siihen, että katsojatkin on lukenut sen kirjan ja liikkuvat osat tulee kirjasta.”
Tulevaisuus on vasta edessä
Kun kollegat äänestivät Väänästä vuoden teatterinäyttelijäksi, monet kuvailivat vastauksissaan häntä intensiiviseksi ja paneutuneeksi. Moni kollega myös sanoi, että Väänänen oli aika viimein palkita. Tuliko palkinto hänestä liian myöhään?
”Tämä oli hyvä vuosi saada vuoden teatterinäyttelijän palkinto ja viime vuosi oli hyvä vuosi saada Ida Aalbergin palkinto. En meinaa lopettaa työntekoa ennen kuin silti tuntuu. Mulla on ihan harhainen kuva itsestäni ja omasta iästäni! Ikä ei ole haitannut teatterin monipuolisissa mahdollisuuksissa tehdä kaikkea.”
Eikä kuulosta siltä, että hänen olisi pitänyt tehdä minkäänlaista kompromissia kotiseudulla elämisen ja taiteellisesti kiinnostavan uran välillä?
”Ei, päinvastoin! Mua on lykästänyt, että mä oon saanut tehdä monipuolisesti hienojen taiteilijoiden kanssa töitä. Oulun teatteri ei ole taiteellisesti eristyksissä missään sukkalankavyyhdissä, vaan meillä käy paljon hienoja vierailijoita niin näyttelemässä kuin ohjaamassa. Olen runsain kukkakorein saanut, se on se tunne. Olen saanut hakea omia rajojani ja tehdä töitä. Mulla on vielä tulevaisuus edessä, niin mä ajattelen.”
Onko jotain, mitä haluaisit vielä erityisesti kokea?
”Uskoa, toivoa ja rakkautta. Rakkautta…!”