Murreruumis laitosteatterissa

Teksti: Santeri Niskanen

Vuosi sitten valmistuin teatteritaiteen maisteriksi Nätyltä. Olen savolaistaustainen näyttelijä, jolle kotiseudullani puhuttava murre on rakas ja tärkeä asia. Nätyllä opiskellessani suhteeni murteeseen laveni pelkästään puheen tasolta kokonaisvaltaiseen ruumiillisuuteen. Olin ympäristössä, jossa puhuttiin eri rytmillä ja sanasto liittyi jollain lailla näyttelijäntaiteeseen. Kutsun tätä näyttelijäopinnoissa työskentelyn yhteydessä käyttämääni kieltä työkieleksi.

Puhuessani työkielellä ruumiini virittyy ja orientoituu näyttelijäntyöhön. Ruumiini on auki kollegoille ja ympäristön mahdollisuuksille. Sama ilmiö toistuu toisinpäin: Kun työskentelen, osaan reflektoida etsimääni ja löytämääni työkielelläni. Näitä havaintoja hahmottaakseni syntyi työruumiin käsite.

Työruumiin analogian pohjalta ymmärsin myös, että puhumani Savon murre virittää minut ihan erilaiseen olemisen tilaan, mitä työkieli. Esimerkiksi soittaessani kotiin ukkelille (isälleni) huastan aatomaattisesti savvoo. Se on kuin vetäisi pieruverkkarit kotona jalkaan. Syntyi murreruumiin käsite, joka virittyy savon murteesta ja joka ei lähtökohtaisesti liity mitenkään näyttelijäntyöhön.

Nyt työskenneltyäni reilun vuoden Kuopion kaupunginteatterilla olen havainnut molemmat ruumiillisuudet hyvin hyödyllisiksi. Työruumiin avulla olen tuottanut materiaalia nopealla aikataululla neljään eri ensi-iltaan tämän kauden aikana. Toisaalta työtahdin ollessa kova myös palautuminen ja työssä jaksaminen on tärkeää. Tässä murreruumiilla on ollut erityisen suuri rooli. Se on tehnyt oloani kotoisaksi työpaikalla tilanteessa kun ei olla lavalla. Pukukopissa voi pelata pleikkaria ja raskaan lavalla huutamisen ja raivoamisen jälkeen lämpiössä ja esityksen jälkeen voi tietoisesti hakeutua jäähdyttelemään murreruumiseen.

Olen myös Saako olla sardiini -esityksessä saanut näytellä kotimurteellani, jolloin koen työ- ja murreruumiin limittyvän entistä monisäikeisemmin. Näytellessäni murreruumiilla koen löytäväni savolaisiin roolihahmoihin jonkin olemisen tavan, joka ei mene stereotyyppisen lupsakan savolaisen vääräleuan muottiin. En työnnä alaleukaa työruumiilla, vaan menen murreruumis edellä. Esimerkiksi Timon hahmoon farssin näyttämöteknikoksi olen pyrkinyt löytämään komiikkaa inhimillisyydestä, enkä ylikorostetusta kesäteatterimurteesta.

Tämä on tuntunut toimivalta tavalta edes haastaa vanhaa karikatyyristä stereotypiaa, jonka rikkominen on ollut tämän taiteellisen tutkimiseni lähtökohtana jo Nätyllä. Olisi ihanaa joskus puhua kotimurrettani uskottavana hahmona ja ihmisenä lavalla tai kameran edessä. Eeköön tuo päevä joskus valakene.

Sitä odotellessa tutkailua jatkaa:

Murre- ja työruumis, Santeri Niskanen