Kuka oikeasti saa esittää ketä tahansa?

Teksti: Yasmin Ahsanullah
Kirjoittaja on Näyttelijäliiton Yhdenvertaisuusryhmän puheenjohtaja.

Viime vuosina alallamme yleistyneessä kuka saa esittää ketä -keskustelussa on lähes aina näkökulmana se, mitä valkoinen cis-mies saa tai ei saa tehdä.

Kun joku nyt tämän keskustelun säikäyttämänä miettii, että saako sitä enää esittää murhaajaa, kun ei ole ketään murhannut, tai voiko aikuinen esittää lavalla lasta, haluaisin kääntää keskustelun toisinpäin.

Minä mietin kollegaa, jolle on sanottu, että hän on ”liian homo” heterorooliin.

Mietin kollegaa, jolle on sanottu, että hänen valaisemisensa teatterin lavalla on vaikeaa, koska hänellä on liian tumma iho.

Olen miettinyt koko elämäni miksi minä en saa esittää edes itseäni: suomalaista naista.

Keskustelu siitä, ketä voimme esittää on monimutkaista ja ajoittain melko tulehtunutta. Se on myös jo lähtökohtaisesti epätasa-arvoista, sillä kaikilla alallamme ei ole samanlaista mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin, eikä valta-asemaa, jonka turvin laukoa teräviä mielipiteitä. Freelancerina mietin jatkuvasti mitä uskallan sanoa ja missä seurassa, ettei minua mielletä ”hankalaksi näyttelijäksi” ja tuupata suoraan mahdollisten työnantajien mustan listan kärkeen. Uskallan väittää, etten ole tämän pelkoni kanssa yksin.

Olisi ensiarvoisen tärkeää, että tässä vallalla olevassa keskustelussa annettaisiin tilaa ja tukea vähemmistöjen ja marginalisoitujen ihmisten äänille. Tämä ei silti tarkoita, että aina voisi pysyä hiljaa ja puolueettomana: syrjinnän hiljainen hyväksyminen on myös syrjintää.

Loppujen lopuksi melkein kaikilla meillä on sama päämäärä. Toivomme että kuka tahansa saisi esittää ketä tahansa.

Toivomme että saisimme urallamme osaksemme monipuolisia, moniulotteisia, erilaisia, ei-stereotyyppisiä rooleja.

Toivomme, että saisimme käyttää mielikuvituksemme ja ammattitaitomme koko kapasiteettia eläytyessämme monimuotoisiin roolihahmoihin, joiden todellisuus eroaa radikaalisti omastamme.

Mutta tällä hetkellä olemme vielä kaukana siitä pisteestä. Jotta kuka tahansa voisi esittää ketä tahansa pitäisi alallamme vallita täysi, radikaali, kaikenkattava yhdenvertaisuus. Siihen on pitkä matka – lavalla ja koko maailmassa.

Jos olet huolissasi oman valta-asemasi kapenemisesta ja roolimahdollisuuksiesi heikkenemisestä alamme auetessa ja nostaessa esille monimuotoisia taiteilijoita eri taustoista, ehkä tilanteen voisi nähdä myös päinvastoin. Niin, että jokainen askel kohti yhdenvertaisuutta, jokainen oikeasti inklusiivisesti toteutettu roolitus on askel siihen suuntaan, että koko kuka saa esittää ketä -keskustelu tekee lopulta itsensä tarpeettomaksi.

Antaessamme jokaiselle alalla toimivalle näyttelijälle mahdollisuuden luoda oman identiteettinsä, esimerkiksi ulkonäköön katsomatta, luomme koko ajan laajemman leikkikentän identiteeteillä leikittelyyn, ilman pelkoa muiden loukkaamisesta.

”Kukaan ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat vapaita” – ajattelua kaivattaisiin ehkä enemmän myös meidän alallemme. Palkkakeskustelussa monet näyttävät tähän jo heränneen, sillä sen kohdalla on helppo nähdä, että jos kollegan palkkoja poljetaan, myös omista oikeuksista on vaikeampi pitää kiinni. Toivottavasti tämä sama logiikka on pian itsestäänselvyys myös yhdenvertaisuuden kohdalla.

Minun oikeudellani esittää ketä tahansa ei ole mitään väliä, ennen kuin meillä kaikilla on se oikeus. Yhdessä olemme vahvempia.