Teattereiden sisältövaroitukset aiheuttavat tunteita

Sisältövaroitukset nousevat keskusteluun aina tasaisin väliajoin, nyt myös teatterialalla. Osa vastustaa varoituksia jyrkästi ymmärtämättä mistä on kysymys, osa taas haluaisi varoittaa kaikesta mahdollisesta. Ja koska tämä aihe herättää suuria tunteita, annankin sisältövaroituksen: tässä kolumnissa käsitellään sisältövaroituksia.

Teksti: Arttu Soilumo. Artun kuva: Antti Yrjönen.

Sisältövaroitusten (lyhenne SV) tarkoitus on auttaa katsojaa, lukijaa tai vaikkapa oppilasta valmistautumaan sisältöön, joka saattaa aiheuttaa heissä ahdistusta tai traumaattisia muistoja. Niiden avulla voi valmistautua tulevaan tai välttää ikäviä tunteita aiheuttavaa sisältöä.

Joidenkin tutkimusten mukaan sisältövaroituksista ei ole erityistä hyötyä. Tieto ahdistavasta sisällöstä saattaa kasvattaa ahdistusta tai sitten lisätä mielenkiintoa sisältöä kohtaan. Sisältövaroituksia on kritisoitu myös siitä, ettei ahdistusta aiheuttavien triggereiden vältteleminen ole suositeltava tapa käsitellä vaikkapa traumaperäistä stressireaktiota.

Osa teatterintekijöistä pelkää, että sisällön kuvaaminen etukäteen syö taiteen tehoa, pilaa yllätyksen. Itse en pidä pelkoa aiheellisena, sillä harvoin esityksessä mikään tulee täysin yllätyksenä katsojalle. Esittelytekstit ja itse esitys antavat viitteitä siitä, mitä tuleman pitää.

Kysymys on myös omien ja muiden rajojen kunnioittamisesta.

Katsojana koemme tyydytystä juuri silloin, kun yllättävä käänne ei tule aivan puskista, vaan meille on tarjoiltu tarpeeksi vihjeitä, jotta koemme käänteen mahdolliseksi. Klassinen esimerkki on istutus. Ase esitellään ensimmäisessä näytöksessä, kun sitä varsinaisesti käytetään vasta toisessa. Voisiko sisältövaroituksia siis lähestyä jopa dramaturgisena välineenä?

Mikäli haluamme yllättää katsojat totaalisesti tuomalla näyttämölle vaikkapa järkyttävän raiskauksen luomaan lisää järkytystä, onko se silloin muuta kuin eksploitaatiota? Voisi myös ajatella, että teatterin viestinnässä on mennyt jotain pieleen, jos ihminen on päätynyt katsomaan esitystä, joka nostaa traumat pintaan.

Yhdestä näkökulmasta sisältövaroitukset vapauttavat taiteentekijää. Kun tiedämme esityksen kuvauksen sisältävän maininnan rajusta väkivallasta, voimme ajatella vapautuvamme miettimästä katsojien sietokykyä. Ennakkoon ilmoitettu kuvaus rajusta sisällöstä voi vapauttaa myös kirjoitus- tai harjoitusprosessia, kun meidän ei tarvitse varoa katsojien puolesta valmiiksi.

Jotkut ovat toisaalta kokeneet sisältövaroitusten lisäävän paineita. Jos esittelyssä kerrotaan esityksen sisältävän voimakkaita kohtauksia, milloin olemme saavuttaneet tämän “luvatun” voimakkuuden?

Iso kysymys on, mistä kaikesta tulee varoittaa tai ilmoittaa etukäteen. Ihmisiä kun voi triggeröidä ja ahdistaa niin kovin monenlaiset asiat. Sisältövaroituksilla onkin pieni vaara luoda normeja sen ympärille, mitkä asiat ovat yleisesti hyväksyttyjä järkytyksen aiheita. Mistä saamme puhua ilman varoituksia ja mistä emme? Aiheiden varomisella voidaan päätyä luomaan uudenlaista puhumattomuutta aiheiden ympärille.

Luovatko sisältövaroitukset uusia tabuja taiteeseen, jos suojelemme itseämme haastavilta ja järkyttäviltä aiheilta? En usko. Kuten olemme true crime -ilmiön myötä huomanneet, eivät synkkyys ja väkivalta ole mitenkään poissa muodista. Ja kuten tutkimukset osoittivat, sisältövaroitukset eivät erityisesti estä meitä kuluttamasta triggeröivää sisältöä. Ja toisaalta ihmiset ovat aina vältelleet itselleen sopimattomaksi kokemiaan teoksia.

Mielestäni tieto sisällöstä auttaa ihmisiä ajoittamaan siihen tutustumisen paremmin. Ei tarvitse joutua yllättäen ahdistuksen valtaan, vaan sen voi tehdä itselleen sopivammassa hetkessä. Kysymys on siis myös omien ja muiden rajojen kunnioittamisesta.

Halu ottaa toiset ihmiset ja heidän erilaiset taustansa huomioon on kaunista. En näe siinä erityisesti mitään huonoa tai ärsyttävää. Tulemme oppimaan tulevaisuudessa enemmän sisältövaroitusten vaikutuksista, hyödyistä ja haitoista, mutta olisi omituista olla ottamatta lainkaan huomioon niitä katsojia, jotka kaipaavat etukäteen lisää tietoa sisällöistä.

Siinä missä perinteiset esittelytekstit vievät esityksen maailmaan, sisällön tarkempi kuvaus voisi vaikkapa viedä syvemmälle esityksen historialliseen tai yhteiskunnalliseen kehykseen, jolloin yksittäiset triggerit nähdään kontekstissaan osana esityksen dramaturgiaa tai taiteellista sisältöä.

Vaikuttaisi siltä, että sisältövaroitukset ovat tulleet jäädäkseen. Siksi suosittelenkin oman suhteen luomista tähän uuteen työkaluun.