Tohtorinväitökset uudistavat näyttelijyyttä
Suomessa on tehty taiteellista tutkimusta 90-luvulta lähtien. Teatteritaiteen väitöksiä on tehty kolmisenkymmentä. Teatterialalla tutkimukseen ei kuitenkaan aina ole suhtauduttu suopeasti. Voiko taiteellisen tutkimuksen tuottama uusi tieto muuttaa tapaamme tehdä teatteria?
Teksti: Mia Paju
Näyttelijä Ville Sandqvist ryhtyi väitöskirjan tekoon vuonna 1993. Työhön tuli taukoa suksien mentyä ristiin silloisen professorin kanssa, mutta jatkui vuosia myöhemmin, koska Sandqvist halusi ymmärtää perinteen, johon hänen näyttelijänkoulutuksensa ja eetoksensa asettuu. Minä, Hamlet : näyttelijäntyön rakentuminen -niminen väitös valmistui vuonna 2013.
Sandqvist kertoo tutkimusta tehdessään kokeneensa jakolinjoja näyttelijäntyön ja tutkimuksen välillä.
”Koin että se etäännytti minut senaikaisesta näyttelijäntaiteen koulutuksesta. Väitösten tekijät nähtiin siirtyneen jollekin yläpilvitasolle pois lattiatyöskentelystä. Itse en koskaan ajatellut, että taiteellisella tutkimuksellani ei olisi ollut selkeää yhteyttä näyttelemiseen”, kertoo Sandqvist.
Nihkeä suhtautuminen väitöksiin on Sandqvistin mukaan muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nyt ymmärretään paremmin taiteellisen tutkimuksen ja perustutkintokoulutuksen yhteys.
Mitä taiteellinen tutkimus on?
Taiteellisessa tutkimuksessa teoksia ja prosesseja ei pyritä selittämään muista tieteistä käsin, vaan taiteellista toimintaa pidetään itsessään merkityksellisenä ajatteluna. Teokset ja esitykset ovat sekä tutkimusmenetelmiä että tärkeitä tapoja välittää tutkimustuloksia muille.
Tavoitteina voivat olla uudenlaiset taiteelliset ratkaisut ja menetelmät. Taiteen keinoin voi myös tutkia vaikkapa vallitsevia käytäntöjä, ilmiöitä, eriarvoisuutta tai käyttäytymisen tapoja, mitä toki tapahtuu taiteellisessa toiminnassa myös ilman akateemista tutkimusta.
Teatterikorkeakoulussa halutaan lisätä ymmärrystä taiteellisesta tutkimuksesta.
Aikaisemmin taiteellisen tutkimuksen kysymyksiä on käsitelty vasta maisterikoulutuksessa, kun opiskelijat ovat ryhtyneet tekemään lopputyötä.
”Taiteellisen tutkimuksen kysymykset avataan kaikille meidän näyttelijätaiteen ja muidenkin koulutusohjelmien opiskelijoille jo alusta saakka, kerrotaan, että tätä on taiteellinen tutkimus ja tällä tavalla se liittyy koko sinun ammattisi ja sinun opiskeluusi”, sanoo Sandqvist.
Totutun kyseenalaistaminen
Näyttelijä Outi Conditin väitöstyö on loppuvaiheessaan. Hän tutkii näyttelijän ruumiillisuutta kahdessa linjassa. Ensin tarkastellaan perinteistä teatterikoneistoa sen kautta mitä se näyttelijän ruumiissa saa aikaan.
”Minulla on teatteriesitys The Actress, jossa on tutkimuskollegani Vincent Roumagnacin kuvaamaa videota minusta. Olin tuolloin tilanteessa, jossa näyttelijän ruumis, siis minä itse, oli taiteelliseen päätösvaltaan liittyvän valtataistelun keskiössä. Halusin jättää tilanteesta jonkinlaisen jäljen, joten pyysin Roumagnacia haastattelemaan minua kameran edessä", kertoo Condit.
The Actress -esityksessä Condit lähti live-editoimaan videota eri tavoin: dubbaamalla, kuulustelemalla, ja päällekirjoittamalla. Tavoitteena oli tuoda esiin, kuinka teatterin järjestelyt ja valtarakenteet esiintyvät näyttelijän ruumiissa.
The Actress näyttää näyttelijän ruumiin silloin kun se on hankauksessa teatterikoneen kanssa.
”Mutta entäs sitten, kun hankausta ei ole ja kaikki tuntuu toimivan loistavasti? Minkälainen näyttelijäruumis silloin esiintyy?”, kysyy Condit. Tästä kysymyksestä syntyi The Actressille jatko-osa The Diva.
Näyttelijän ruumillisuuskysymysten rinnalla Condit rakentaa kokeellisia ruumiillisuuksia. Niissä teatteri nähdään teknologiana, apparaattina, joka muovaa meitä. Where's the remote -videossa esitellään kauko-ohjattava ihminen, joka on ruumiin muotoon rakennettu teatteri. Videon esiintyjät Pie Kär ja Aleksi Holkko käyttävät toisiaan avatareina esiintyäkseen toisilleen toistensa kotona.
Condit vaikuttaa menevän sisälle näyttelijän ruumiiseen monella eri tasolla. Kokellisuutta on myös väitöksen kommentaarissa (entinen kirjallinen osa), jossa on kuunnelmaa ja videoteoksia.
”Halusin kommentaariin sen nautinnollisen mahdollisuuden, että voi laittaa napin korvaan ja lähteä kävelemään, että väitökseen on helppo palata myös silloin kun en itse ole esityksenä paikalla”, kertoo Condit.
Ymmärrys kentällä taiteellisesta tutkimuksesta
Miten taiteellinen tutkimus on Suomen teatterikentässä ymmärretty?
”Aika huonosti, jos nyt puhun taideyliopiston näkökulmasta. Meidän toive on, että taiteellisella tutkimuksella ja sillä mitä tehdään teattereissa olisi elimellinen yhteys, että taiteellinen tutkimus ruokkisi, haastaisi ja hedelmöittäisi työtä kentällä”, sanoo Ville Sandqvist.
Tämä ei Sandqvistin mukaan tarkoita, että kaikki muuttuisi erinäköiseksi tai vaikeasti tulkittavaksi, vaan että löydettäisiin vaikkapa uusia ilmaisun keinoja.
”Itse tein aikoinaan Vanja Enon roolin ja käytin siinä asioita, joita olin omassa tutkimustyössäni oivaltanut. En puhunut siitä ohjaajalle tai muille, eikä kukaan sanonut, että miksi näyttelet oudosti tai onko tuo jotain taiteellista tutkimusta. Sain päinvastoin oikein hyvät arviot työstäni”, kertoo Sandqvist.
Taiteellista tutkimusta ei ole aina otettu mielenkiinnolla vastaan. Pitääkö itse olla väitellyt näyttelijä, jotta tutkimuksen kautta saadut tulokset kiinnostaisivat?
”Yksikään suomenkielisen tai ruotsinkielisen koulutuksen professoreista ei ole vielä tähän päivään mennessä ollut väitellyt tohtori. Professorivaatimukset ovat, että on joko tohtoroitunut tai omaa vastaavat taiteelliset ansiot, ja tämä on siinä mielessä hyvä, että meillä on vielä melko vähän tohtoreita”, sanoo Sandqvist.
Uusi sukupolvi näyttelijöiksi opiskelevia tutustuu kuitenkin pian näyttelijäntaiteen tutkimukseen aiempaa varhaisemmassa vaiheessa ja väitöksiä myös ohjataan entistä paremmin.
”Teatterikorkeakoulusta valmistuvilla on valmius hakea jatko-opintoihin, kiinnostustahan heillä ei tarvitse olla”, sanoo Sandqvist ja viittaa ennakkoluuloihin.
”Näytteleminenhän on aika käytännönläheistä, vähän kuin ruumiillista käsityötä, opetellaan tekstit, ollaan läsnä ja vuorovaikutuksessa, aika perusjuttuja. Ja sitten ehkä ajatellaan, että taiteellisessa tutkimuksessa mennään johonkin puhetapaan ja teoriaan, joka on pois käytännöstä."
Enää ei Sandqvistin mielestä ole kauheaa tarvetta vakuuttaa muuta akateemista yhteisöä, että meidätkin pitää ottaa tosissaan. Hän myöntää, että voisi itsekin kirjoittaa omasta pitkästä väitöstekstistä lyhennetyn ja selkeämmän version.
Tarve uudistaa näyttelijyyttä
Outi Condit kokee olevansa onnekas ja etuoikeutettu saadessaan tutkia näyttelijyyttä. Hän näytteli aiemmin Turun kaupunginteatterissa. Siellä iti ajatus taiteellisen tutkimuksen tekemisestä.
”Siinä apparaatissa mennään muutaman kuukauden välein tarkastamaan ilmoitustaululta, että missä produktiossa ja roolissa seuraavaksi on. Onko isolla vai pienellä näyttämöllä ja minkä ohjaajan kanssa. Syntyi kokemus, että näyttelijä on aina jotenkin välissä olija”, kertoo Condit.
Condit haki jatko-opiskelijaksi vuonna 2013, eikä päässyt ja uudestaan vuonna 2015, jolloin lykästi. Hän haluaa uudistaa näyttelijyyttä omalta osaltaan.
”En tietenkään väkisin tule uudistamaan kenenkään muun näyttelijyyttä. Omissa töissäni haluan tuoda esiin rakenteita, jotka usein ajatellaan itsestäänselvyyksinä. Minua kiinnostaa kysyä vaikkapa minkälaista politiikkaa, ruumiillisuutta ja positioita näyttelijä-ohjaaja -suhde tuottaa.”
Condit ei halua sanoa että vapauttakaa näyttelijät ja ajakaa ohjaajat pois, vaan että rakenteita tunnistettaisiin paremmin.
"Että ei tehtäisi niistä identiteettikysymyksiä, että näyttelijä on tällainen ja ohjaaja tällainen, vaan että ajateltaisiin niitä positioina, jotka voidaan sopia eri tavoin ja joilla voi myös leikkiä. Siinä olisi mahdollisuus iloon ja riemuun ja erilaisiin katsomisen tapoihin", sanoo Condit.
Näiden rakenteiden historiaa nostaa esille myös Ville Sandqvist.
”Olimme vuosisadan siinä ikeessä, että teatterissa oli kaksi auktoriteettiä. Toinen oli teksti ja toinen oli ohjaaja. Näyttelijä parka oli näiden kahden puristuksessa.”
Sandqvist kokee, että viime vuosina ohjaajat ovat muuttuneet ja koko kenttä on muuttunut.
”Aikoinaan tuli usein se ajatus näyttelijänä, että voi ohjaaja, anna kun minä teen mun työni, älä häiritse, keskity sinä sun työhösi”, sanoo Sandqvist.
Ohjaajien muutos johtuu Sandqvistin mukaan koulutuksen muuttumisesta ja myös me too -liikkeestä.
”Aikaisemmin ihmiset saivat käyttäytyä miten vain. Jotkut ohjaajat käyttäytyivät todella väkivaltaisesti, henkistä väkivaltaa käyttäen. Tällaisesta en ole kuullut enää pitkään aikaan” sanoo Sandqvist.
Teatterialan väitöstöiden tekijöistä ei kuitenkaan löydy montaakaan ohjaajaa.
”Jostain syystä ohjaajia kiinnostaa väitöksen tekeminen vähemmän kuin keitään muita tekijöitä teatterin alalla”, sanoo Sandvist.
|
Seuraavassa Ämyrin numerossa on juttu väitöskirjaa tekevästä näyttelijä Noora Rinteestä, joka kertoo kuinka lapset on sysätty syrjään nykyesitystaiteen kentältä. |