Satuttavat sanat
Näytelmäkirjailija Liila Jokelin toivoo vastuunkantoa somessa kritiikkiä esittäviltä.
Sisältöhuomio: Tässä kolumnissa käytetään sanaa ‘’huora’’. Kirjoittaja ei halunnut käyttää sille mitään korvaavaa sanaa: muuten tekstin keskeinen funktio tyhjenisi olemattomiin.
Teksti: Liila Jokelin
Kuva: Veli-Ville Sivén
Seurasin marraskuussa Instagramissa käytyä konfliktia. Esittävän taiteen ammattilaisista koostuva työryhmä oli valmistanut taidefestivaaleille esityksen nimeltä Huorafobia. Teos käsitteli kuvaustekstin mukaan mm. kiellettyjä asentoja, naiseuden kapeita rooleja ja niistä vapautumista, sekä yhteiskunnan omaksumia käsityksiä stigmatisoidusta liikkeestä, kuten tankotanssista.
Teos aiheutti sosiaalisessa mediassa jo ennen ensi-iltaansa rajua vastustusta: Koska teos ei käsitellyt seksityötä, ei kuulemma sanaa ‘’huora’’ olisi tullut käyttää sen nimessä ollenkaan, sillä itse asiassa kenenkään, joka ei ole seksityöntekijä, ei tulisi käyttää sanaa ‘’huora’’.
Englannin kielestä omittu termi, slurri, on nykyään suosittu. Sillä tarkoitetaan sortavalla tavalla loukkaavaksi tarkoitettua sanaa. Sana ‘’huora’’ voidaan perustella slurriksi, sillä sitä on käytetty solvaavana nimityksenä seksityöntekijöistä. Joidenkin teorioiden mukaan slurrien käyttäminen on kiistattomassa yhteydessä rakenteelliseen sortoon ja väkivaltaan.
Huorafobia -esityksen valmistajia vaadittiin vastuuseen slurrin käyttämisestä esityksen nimessä.
Esityksen valmistajat kirjoittivat julkisen tiedotteen, jossa he kiittivät palautteesta ja perustelivat esityksen nimeä:
‘’Alkuperäisen teostekstin näkökulmana on kyseenalaistaa, miksi seksityötä tekemättömän tulkitseminen seksityöntekijäksi olisi häpeällistä. Teos on omaelämäkerrallinen ja sen taustat kumpuavat tankotanssin kentällä vallinneesta huorafobiasta, siitä tietoiseksi tulemisesta ja näiden sisäistettyjen asenteiden kehollisesta purkamisesta. Nimen käyttö on mielestämme tässä yhteydessä perusteltua.’’
(Ote työryhmän tiedotteesta, 2022)
Somekritiikin raivo ei tämän jälkeen laantunut, vaan pikemminkin yltyi. Kritiikin kärkeen nousi nyt seuraava argumentti: Koska esityksen nimi viittaa seksityöhön, olisi työryhmän pitänyt palkata seksityöntekijöitä konsultoimaan esityksen valmistajia sen sisällöistä. Osa somekommenteista vaati, että esityksen valmistajien olisi lahjoitettava 17 000 euron suuruinen apuraha – tai vähintäänkin osa siitä – jälkikäteen seksityöntekijöille.
Todistin konfliktia hiljaa sivusta ja koin oloni avuttomaksi. Tein periaatteellisen ja omaan hyvinvointiini pohjaavan päätöksen olla puuttumatta keskusteluun sosiaalisessa mediassa, vaikka tunsin myötätuntoa ja pahoinvointia esityksen valmistajien puolesta. Heitä kohtaan esitetyt vaatimukset eivät tuntuneet vähääkään kohtuullisilta. Kriittisen palautteen sävy oli aggressiivista ja syyllistävää. Lisäksi sen päämäärä ei vaikuttanut olevan isojen rakenteellisten tavoitteiden edistäminen, vaan enemmänkin keskustelun voittaminen vastapuolta hiljentämällä ja rankaisemalla. Rohkenen epäillä työryhmän halua itsereflektioon tai uusien oivallusten tekemiseen, jos kaikki heidän yrityksensä sellaisiin otettiin vastaan vain uusilla syytöksillä.
Tapaus sai minut miettimään vastuuta. Raja sen suhteen, kummalla tilanteessa oli suurempi valta ja vastuu — teoksen valmistajilla vai kritiikin antajilla — tuntui hälvenevän.
Taideteoksilla on suuri potentiaali käsitellä monimutkaisia aiheita ja herättää yhteiskunnallista keskustelua. Herkkien ja tärkeiden aiheiden käsittely saattaa kuitenkin kuolla lähtökuoppiinsa, jos taiteilijat joutuvat jopa mielenterveytensä uhalla puolustautumaan jo ennen teostensa julkaisua ulkopuolelta tulevaa painetta vastaan. Ilmapiiri vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaista taidetta maailmaan syntyy. En usko hyökkäävien syytösten hyödyttävän ketään aidosti — edes heitä, jotka väittävät olevansa tilanteessa oikeudenmukaisuuden asialla. Päinvastoin, tällä tavoin keskinäinen luottamus osapuolien välillä ainoastaan rapistuu ja tilalle astuu epäluulo ja pelko. Jos ihmistä hallitaan pelolla, ovat seuraukset vakavia ja ikäviä.
Siinä missä someaktivismi vaatii toistuvasti erinäisiltä tahoilta vastuuta, toivoisin vastuunkantoa myös aktivisteilta ja muilta somessa kritiikkiä harjoittavilta henkilöiltä. Edes jaloimmat tarkoitusperät eivät oikeuta henkiseen väkivaltaan. Sillä kuten todettua – sanoilla todella voi satuttaa.
Liila Jokelin on näytelmäkirjailija ja ohjaaja. Jokelin on kiinnostunut käsittelemään teoksissaan tabuaiheita ja maailmankuvallisia ristiriitoja, joihin ei löydy valmiita tai helppoja vastauksia.
Lukemista:
Diane Heather Preason: Accountability, Exile and Social Media: An Analysis of Contemporary Online Public Shaming Practices and "Cancel Culture":
Renaissancehoe -blogin kirjoitus Huorafobia -slurrista
IS: Huora -yhtyeen nimen aiheuttamaa sensuurikohu
Virpi Salmen kolumni, joka ilmestyi samassa kuussa Huorafobia-esityksen kanssa, mutta josta kukaan ei sanonut yhtään mitään kriittistä.