Kiellettyä katsoa

Teksti: Leo Kirjonen

Jokainen kulttuurin parissa työskentelevä on tahtomattaan joutunut erittäin poikkeukselliseen tilanteeseen kevään 2020 jälkeen. Harva osasi aavistaa, että tuo kevät tulisi muuttamaan koko teatteri- ja taidealaa.

Alussa oli pelkoa ja hätää

Pelkoa siitä, että esiintyjät, jotka aiemmin ovat halunneet välittää tunteita ja kertoa tarinaa, altistivat nyt heille sen kaikista rakkaimman ja tärkeimmän mahdolliseen vaaraan. Oli ymmärrystä sekä tahtoa edistää rajoituksia, jotta tilanteesta päästäisiin mahdollisimman nopeasti ohi.

Kukaan ei halunnut asettaa yleisöä vaaraan.

Jo muutamassa viikossa alkoi tuon tunteen rinnalle nousta hätä. Lomautuksia ja irtisanomisia, esitysten sekä keikkojen peruuntumisia. Huonoja uutisia heiteltiin kasvoja kohti oikealta ja vasemmalta. Riittäisivätkö kertyneet säästöt kattamaan menetetyt ansionmenetykset? Hätä vuokranmaksusta tai lainojen lyhennyksestä. Hätä perheen tai itsensä hyvinvoinnista.

Eipä aikaakaan, kun tuo hätä ja pelko muuttui epätoivoon. Uskon ja toivon pilkahduksia onneksi alkoi näkyä tulevaisuudessa; josko tilanne menisikin ohi verrattain nopeasti.

Eipä mennyt.

Onneksi sentään suojellaan riskiryhmiä

Totta on, että merkittävä osa aktiivisia teatteritaiteen kuluttajia löytyy varttuneemmasta väestönosasta. Tietenkin tuntui siis loogiselta, että tämä on ensi tilassa se ryhmä, jota tulee suojella.

Eli teatterit kiinni ja esitykset holdille odottamaan turvallisempia aikoja.

Aika nopeasti tilanne alkoi vaikuttaa absurdilta. Oma työ oli estetty samalla kun karaokebaarit täyttyivät joka ilta toinen toistaan rakastavista ja halailevista musiikin ystävistä. Ikkunan ulkopuolelta tilanne näytti kauniilta. Ihmisiä juhlimassa ja nauttimassa yhdessä laulaen tunnetun suomalaisnaisen hittipotpuria. Tuntui siltä, että kulttuuriväkeä käsiteltiin eri hansikkaat käsissä, jotka eivät ainakaan silkiltä tuntuneet.

Tarkoituksena ei tietenkään ole kilpailla siitä, kenellä menee huonoiten tai kuka on kärsinyt eniten. Maailmassa on tälläkin hetkellä suurempia huolenaiheita, kuin kulttuuriväen ahdinko. Toiset pakenevat oikeuttamatonta sotaa.

Silti rohkenen sanoa, että sulkutila on sattunut moneen. Osunut arkaan paikkaan sekä horjuttanut koko järjestelmää perustavanlaatuisesti.

Paha olo, epävarmuus ja epäluulo liikkuvat työyhteisöissä. Toisaalta myös syyllisyys siitä, että saa esiintyä samalla, kun ystävät ja kollegat ovat eristetty esiintymään vain omalle kotieläimelleen kotisohvalta.

Moni on harkinnut alalta poistumista. Liian moni on tämän myös toteuttanut.

Kaikki muutkin ovat kärsineet

Tietenkään en väitä, etteikö moni muukin olisi tässä rytäkässä kärsinyt. Esimerkiksi lentoliikenne tyrehtyi miltei täysin ja työntekijät ovat olleet ahdingossa. Ravintola-ala on ollut vaikeuksissa.

Istuin Porissa odottamassa ystävää Agatha Christien Idän pikajunan arvoitus-näytelmän ensi-illan jälkeen paikallisessa kuppilassa. Baarissa istuminen tuntui helsinkiläiselle tuolloin surrealistiselta. Sitä edeltänyt näytelmän ensi-ilta sitäkin suuremmalta ihmeeltä.

Monelle teatterilaiselle tutuksi tullut ravintolatyöntekijä harmitteli, kuinka ravintola-ala on ollut vaikeuksissa ja rankkaa on ollut. Kerroin ymmärtäväni huolen, mutta teatterialan ihmiset eivät välttämättä ole tässä kohtaa se ymmärtäväisin kohdeyleisö jakamaan sympatiaa tilanteelle. Lopulta nauroimme kaikki yhdessä keskustelulle. Molempien hätä on ollut aitoa.

Nyt haluan kuitenkin kertoa meidän teatterialan tarinaa.

Lomautuksista, peruutuksista sekä epävarmuudesta kärsinyt ala on kokonaisuudessaan ajautunut kriisiin. Aika ajoin on kokoonnuttu yhteen osoittamaan mieltä ja kertomaan siitä hädästä, kun omaa työtä ei ole saanut tehdä. Se on ollut kiellettyä.

Koko tapahtuma-ala on joutunut ennennäkemättömään tilanteeseen. Taidelaitokset, konserttitalot sekä teatterit ovat pyrkineet toimimaan alati muuttuvassa toimintaympäristössä varmasti parhaalla katsomallaan tavalla. Toisaalla esityksiä on pystytty jatkamaan, toisaalla harjoitukset sekä esitykset ovat siirtyneet verkkoon. Moni taho on pitänyt ovensa yleisöltä suljettuna. On kuultu surullisia tarinoita ensi-illoista, joissa paikalla on ollut vain oman talon henkilökunta. Esityksiä on harjoiteltu valmiiksi odottamaan päivää, jolloin ovet taas aukeaisivat.

Päivää, jolloin yleisön saisi taas kohdata.

Kierre ruokkii itseään

Kimmo Rasila on työskennellyt Turun kaupunginteatterissa vuodesta 1997. Hän on saanut tehdä lukemattomia roolisuorituksia, työskennellyt useiden ohjaajien sekä koreografien kanssa. Saanut tehdä taidetta yleisölle jo neljännesvuosisadan ajan. Tuohon ajanjaksoon mahtuu varmasti tunteita laidasta laitaan. Mittavan uran aikana yksi on kuitenkin aina pysynyt. Yleisö.

Turku on yksi niistä kaupungeista, jossa esityksiä on voinut katsoa verkossa. Näyttelijöille käytiin läpi kameran kanssa työskentelyä, annettiin opastusta kameroiden kuvauskulmista, jotta katsoja saisi mahdollisimman hyvän ja sykähdyttävän taidekokemuksen.

Esiintyjälle kokemus ei kuitenkaan ole sama. Rasila ammentaa aina näyttämöllä ollessaan yleisöstä tunteita, niin hyvässä kuin pahassa.

"Näytteleminen on aina näyttelemistä, olipa edessä sitten yleisö tai kamera, silti kameratyöskentelyssä ei millään saa sellaista kontaktia, kuin yleisön edessä saa", kertoo Rasila mietteissään.

Hän on kuitenkin iloinen, että työpaikalla oli varauduttu ohjeistamaan teatterinäyttelijöitä mukautumaan uudenlaiseen tilanteeseen ja välittämään katsojalle toivottua viestiä. Kamera- ja lavatyöskentely eroavat toisistaan yllättävän paljon.

Rasila sairastui pandemian aikana vakavaan masennukseen. Syyksi ei tietenkään voi sanoa yleisön puuttumista tai sulkutoimia. Sairastuminen on monen asian summa. Vuonna 2021 masennus vei voiton. Syntyi kierre, jota oli mahdoton omin voimin katkaista.

Ammattilaisten avustuksella ja kahdeksan kuukautta kestäneellä sairauslomalla masennus saatiin taltutettua. Sairausloman jälkeen Rasila on palannut työn pariin. Työn, jota hän rakastaa.

Palaaminen ei välttämättä ole kuitenkaan helppoa. Vaikka Rasila luottaakin omaan ammattitaitoonsa, huoli sairauden relapsoinnista on todellinen. Katsomot täyttyvät onneksi taas katsojista ja esityskalenteri on täyttynyt esityksistä. Tunne yleisön takaisin saamisesta on verrattavissa patoon, joka on vasta avattu ja estetty vesimassa vyöryisi kohti tyhjentynyttä uomaa. Vaikka voima on valtaisa, kokeneet penkereet kestävät kyllä kuorman.

Kuka nyt tätä kaipaa?

Jokainen esiintyjä on saanut kohdata myös lukumäärältään pienen yleisön. Kaikki ovat kuulleet ne hulvattomat klassikkotarinat esityksistä, joissa katsojia on vähemmän kuin lavalla on esiintyjiä. Tarinat nousivat aika ajoin kollegoiden illanvietoissa ja kertomuksissa esille. Aiemmin ne ovat tuntuneet huvittavilta ja niille on naurettu yhdessä. Esiintyjille tilanteet ovat olleet opettavia kokemuksia, joissa on saanut reflektoida omaa ammatti-identiteettiä ja omaa esiintymistä ja sen merkityksellisyyttä.

Ja mikä parasta, niistä tarinoista on saanut mainioita naurunpyrskähdyksiä viinilasien tai teekupposten äärellä.

Toinen legendaaristen kertomusten ehtymätön taikasäkki on kiertueteatterin tai kiertävien esitysten mukanaan tuomat kommellukset. Ensiksi ajetaan 700 kilometriä kohti tuntematonta ja perillä huomataan, ettei kukaan nostanutkaan sitä rekvisiittapussia tai yhtä tiettyä käsilaukkua pakettiauton kyytiin loskaiselta teatterin takapihalta. Esiintymispaikalla nälkä kurnii masussa ja kahvia oli tarjolla vain jauheena purkista. Aamu seitsemältä koko työryhmä pystyttää hieman riisuttua versiota esityslavasta ja led-valoja hilataan ständien päälle mukailemaan etuvaloja. Siinä hetkessä mieleen hiipii ajatus siitä, onko tässä mitään järkeä?

Esityksen aikana kuitenkin huomaat, että kaikki tienoon lapset ovat kerääntyneet liikuntasaliin ja sen ohimenevän esityksen ajan teatterin taika loistaa katsojien silmistä ja täyttää salin yhteisellä kokemuksella ja läsnäololla. Kaikki ne aiemmat ajatukset oman työn merkittävyydestä ovat lentäneet kauas ajatuksista.

Minullahan pitäisi olla kaikki hyvin

Rovaniemen teatterin näyttelijä Paula Miettinen on joutunut miettimään miksi esiintyminen ei ole ollut sallittua? Eikö sitä arvosteta riittävästi? Eikö omalla työllä, jonka on uskonut tuovan jotakin hyvää yhteiskuntaan, olekaan mitään merkitystä tässä yhteiskunnassa? Eikö tämä työ olekaan tärkeää.

Miettinen on työskennellyt Rovaniemellä vuodesta 2005. Työpaikalla hieman erityistä on kiertueteatterivuorot, joissa saa olla osallisena viemässä teatterin taikaa lähialueille. Normaaliaikana alueen eri esityspaikkoja on 21.

Näyttelijän on ollut haastavaa iloita omasta tilanteestaan. Jokainen kiinnitetty, eli vakituisessa työsuhteessa oleva näyttelijä varmasti miettii niitä lukuisia ystäviä, jotka tekevät töitä freelance-kentällä.

"Minullahan on asiat todella hyvin tai minun pitäisi jaksaa olla iloinen", kertoo Miettinen.

Samalla hän jatkaa, että toki työpaikalla on todella hyvin pyritty ottamaan huomioon työntekijöiden tunne-elämä ja keskusteluapua on tarvittaessa aina löytynyt. Miettinen itse toimii näyttelijöiden luottamusmiehenä ei -henkilönä, josta hän iloisesti muistuttaa, ettei luottamushenkilö-termiä vielä tällä alalla tunneta. Pikaisen tarkistuksen myötä löytämissäni asiateksteissä asia on juurikin näin.

Luottamusmiestoiminnan yksi toimenkuvista on parantaa työntekijöiden jaksamista ja viihtymistä työpaikalla.

Parantaa jaksamista ja viihtymistä

Miettinen on itse joutunut käsittelemään myös omaa jaksamistaan. Toista vuotta luottamusmiehen tehtävissä toiminut näyttelijä onkin miettinyt poikkeusaikana mikä on teatterin, esiintyjän sekä esiintymisen merkitys ihmisille Suomessa, kun se kaikki voidaan laittaa vuodeksi tai kahdeksi kiinni. Kun sitä ei ole.

Vaikka tuon triaalin, teatteri - esiintyjä - esiintyminen, ontologiaa sopii miettiä, kuuluvat ne tässä yhteydessä samaan listaan. Sitä listaa kutsuttakoon sanoilla kielletty olemassaolo.

"Onko tämä oikea työ, onko teatteri tärkeää tai merkityksellistä tässä maassa?", kysyy Miettinen itseltään.

Esiintymiseen ei saisi yleisömäärä vaikuttaa, vaan pienellekin yleisölle tulisi antaa kaikkensa. Jokainen katsoja on tärkeä ja mitä näitä nyt on. Näitä totuuksia on aina sanottu ja näin jokainen ammattilainen vakuuttaa haastatteluissa sekä somepostauksissaan. Kuitenkin, uskallan jopa väittää, että suurelle yleisölle on mielekkäämpää esiintyä. Onhan niitä erityisiä ja intiimejä tilaisuuksia, jossa on ihanan lämmin ja käsin kosketeltava tunnelma. Tunteet pääsevät esiin ja henkilökohtaisuus kolahtaa sinne syvimpään sielun mustaakin mustempaan sopukkaan. Kuitenkin fakta on, että esiintyjä tarvitsee yleisön. Sana jo itsessään pitää sisällään useamman katsojan.

Katsomopaikkoja Rovaniemen teatterissa on suurella Tieva-näyttämöllä 386 kappaletta. Sisään päästettiin 20 henkeä. Monta penkkiä jäi lämmittämättä. Pienempi Kero-sali vetää istujia 70.

Hän kertookin olleensa yllättynyt omasta reaktiostaan rajoitettuun yleisökapasiteettiin. Rajoitusten myötä Kero-salin esityksiä sai tulla katsomaan 17 ihmistä kerrallaan. Esiintymiskokemuksesta tuli entistäkin tärkeämpi ja merkityksellisempi esiintyjälle itselleen sekä yleisölle.

"Kun huomaa yleisöstä, että tämä on heille merkityksellistä. Siitä tulee lohdullinen olo. Juuri nämä ihmiset välittävät meistä, tämä on tärkeää, vaikka valtiovallan viesti on ollut, että tämä on ala, jonka kärsii pistää kiinni."

Paula miettinen muistaa kertoneensa lapsuudessaan, että tykkää ihmisistä ja tarinoiden kertomisesta. Luonnollinen jatkumo tälle tunteelle oli tietenkin hakeutua teatterin pariin. Toki Miettinen on omien sanojensa mukaan eksynyt opiskelemaan myös toisen ammatin. Halu ja pyrkimys tarinoiden kerrontaan on kuitenkin vienyt aina voiton.

Vapaana yksin

Lotta Vaattovaara on yksi Suomessa toimivista freelance-näyttelijöistä. Hän on toiminut ammatissa vuodesta 2012. Viimeiset kolme vuotta hän on työskennellyt Kuopion Kaupunginteatterissa. Aiemmin enemmän ja nyt vähemmän.

Näyttelijäksi Vaattovaara hakeutui palavasta halusta muuttaa maailmaa.

"Jo teatterikorkeakoulun pääsykokeissa kerroin niin naiivin ajatuksen, kuin halun muuttaa maailmaa. Halu siihen, että haluaa vaikuttaa ihmisiin. Koskettaa, viihdyttää tai saada ajattelemaan."

Tilanne on aiheuttanut Vaattovaaralle totaalisen tulovirran katkeamisen. Suoralta kädeltä hän nimeää kolme viime vuoden aikana peruttua esitystä. Kerta toisensa jälkeen toivo palkkatuloista sekä toivo paluusta näyttämölle estettiin. Esirippu laskeutui jo ennen näyttämölle pääsyä.

Jokaisen "kyllä tämä tästä" -tunteen korvasi pettymys. Karvas pettymys.

Erilainen työpaikka

Näyttelijän työ on hyvin erityistä. Työpäivä on pääosin jaettu kahtia. Esityksiä on aamuin, illoin tai aamuin ja illoin. Lauantait sekä muut vapaapäivät kuluvat pääosin työpaikalla. Onhan se loogista, sillä yleisöllä on oltava vapaata, jotta esityksistä pääsee nauttimaan. Työn ulkopuolinen elämä on usein rajallista, sillä ala vaatii suurta omistautumista sekä paloa. Halu palvella yleisöä on korkealla.

Tuosta tarinoiden ikiaikaisesta kamelijonosta tipahtaminen ei ole helppoa.

"Kaksoiselämää-esityksessä tupa oli täysi, ihmiset taputtaa seisaallaan ja tunnelma oli kuin rokkikeikalla konsanaan. Pudotus siitä kotioloihin keskittymään kolmen päivän hiivataikinaan oli aika raju", kertoo Vaattovaara.

Vaattovaara on myös miettinyt alanvaihtoa. Hän on kouluttautunut avoimen yliopiston tarjoamilla kursseilla. Hän kertookin omasta huolestaan, jos ei enää pääsekään siihen työn syrjään kiinni. Aiemmin on saattanut ajatella, että kyllä työtä jostain aina löytyy. Ainakin jotain. Nyt usko alan mahdollisuuksiin tarjota elantoa perheelle on muuttunut radikaalisti.

Ajatus alanvaihdosta

Vaattovaara kertoo, että kulunut aika on auttanut näkemään omassa itsessään sekä tekemisessään myös ne hyvät puolet. Usko omaan tekemiseen, ammattitaitoon ja siihen, että tälle alalle hän on saanut koulutuksen. Tälle alalle hänet on tarkoitettu. Tälle alalle hänellä on vielä paljon annettavaa.

Tietenkin tilanne on saanut näkemään alan varjopuolen nyt valaistuna. Epävarmuus sekä arvaamattomuus ovat sanoina painavampia kuin aiemmin. Työn tekemisen ja ammattitaidon ylläpitämisen oheen on kehittynyt myös varajärjestelmiä, joihin voi tarvittaessa myös tukeutua.

"Koen, että näyttelijäntyö on palveluammatti ja minä haluan palvella yleisöä."

Freelancerina työ on parhaimmillaan erittäin palkitsevaa ja siten on mahdollista valita juuri ne karkit kulhosta, joista itse eniten pitää. Samaan aikaan kulho on täynnä aina vain sellaisia karkkeja, joita ei itse missään tilanteessa valitsisi irtokarkkikaupasta.

Työpaikan tukitoimet freelancereille ovat rajalliset. He eivät kuulu samalla tavalla osaksi teatteria, eikä myöskään keskusteluapua tai muita työhyvinvointitoimia useinkaan heille kuulu. Ymmärrettävästi resurssit kuluvat teatterin vakituisten työntekijöiden huolenpitoon. Freelancerin kanssa tehtyyn sopimukseen on kirjattu ehdot siitä, miten esityksiä pystytään perumaan ja missä tilanteissa palkanmaksu ja esitykset voidaan keskeyttää. Sopimus on ollut selkeä kaikille osapuolille jo alusta asti.

Yhteisöllisyyttä yhteisöstä

Vaattovaara on aktivoitunut enemmän alueen muiden freelancetaiteilijoiden kanssa. On järjestetty pienimuotoisia aamukahveja, juoksulenkkejä tai muita kohtaamisia. Sitä kautta yhteisön keskinäinen vertaistuki on ollut erittäin tärkeää. Pienemmissä kaupungeissa freelancerit eivät ole niin vahvasti yhteydessä toisiinsa, kuin esimerkiksi Helsingissä tai Tampereella.

"Jossain vaiheessa kaikki rakenteet ympärillä tuntui katoavan. Nyt olemme luoneet itsellemme tukiverkkoja."

Yksin jääminen pandemian alkutaipaleella oli kriisiaikaa. Lapset olivat kotikoulussa ja Vaattovaaran teatterissa työskentelevä puoliso oli lomautettuna. Tilanne oli niin yllättävä, ettei siinä paljoa ehtinyt tunteita miettimään.

Koitti päivä, jolloin lapset palasivat kouluun ja puolison työt jatkuivat lomautusten jälkeen. Sen jälkeen jäljellä oli yksinäisyys. Tuo raaka tunne siitä, ettei ympärillä ole ketään eikä mitään.

"Kotiin pakotettuna oleminen, työn estäminen oli raastavaa ja aivan hirveetä. Ei teattereissa sen parempi tilanne ole ollut. Ei ole ollut tarpeeksi resursseja purkaa tunteita", kertoo Vaattovaara.

Täysin uusi tilanne vauhditti teatterin ulkopuolisen verkoston rakentamista. Tarve ihmisille, jotka ovat kokeneet saman. Tarve vaihtaa ajatuksia ja kanavoida tunteita, joista ei alan ulkopuoliset useinkaan tunnu ymmärtävän.

Samassa veneessä

Suomi on suuri maa ja teatterintekijät ovat maantieteellisesti kaukana toisistaan. Kilpailu on alalla aina ollut kovaa ja vaikka kilpailua on ollut, ei se kuitenkaan ole riitauttanut alan tekijöitä sen pahemmin.

Nyt kuluneet vuodet ovat tuoneet alan sisälle kuitenkin paljon uusia käänteitä. Syyllisyyden tunnetta, kateutta, epäoikeudenmukaisuutta, välittämistä, vertaistukea sekä yhteisöllisyyttä.

Kuten jo uransa lopettanut rap-artisti Cheek laulussaan kysyi: kuka muu muka?

Kuka muu, kuin me itse voimme parantaa osaltamme tätä teatterikenttää. Voimme kysyä kukin toisiltamme yksinkertaisia kysymyksiä, kuten miten menee tai kuinka voit. Meillä on halua ja tahtoa olla toistemme tukena.

Kimmo Rasila, Paula Miettinen ja Lotta Vaattovaara ovat käyneet läpi toisistaan hyvin erilaiset koronavuodet. Yksi asia heitä kaikkia kuitenkin yhdistää.

Halu ja tarve saada tehdä tätä työtä yleisölle on kaikesta huolimatta säilynyt. Sen varaan me kaikki voimme luottaa.

Tarinat tarvitsevat yleisön.