Alma Pöysti löysi luottamuksen kameran katseeseen
Teksti: Leena Pihkala
Harvalle käy näin: Alma Pöysti pääsi tekemään Toven roolin ensin teatterissa, ja sitten elokuvassa.
Svenska Teaterin Tovea (2017) varten Pöysti kertoi ”vakoilleensa” Tovea vuoden ajan lukemalla paljon ja käymällä taidenäyttelyissä. Isoksi avuksi oli myös näyttelijä Ylva Ekblad, joka teki samassa näytelmässä vanhemman Toven.
”Yhteistyö-Toven tekeminen oli rikastuttava prosessi. Saimme analysoida ja keskustella paljon yhdessä ja muun työryhmän kanssa.”
Elokuvaroolin kohdalla Pöysti pohti, saako hän ylipäätään tehdä Tovea toista kertaa.
”Ruotsissa on hyvä sana tähän, ’ransaka’. Se on syväpohdiskelua, pitää röntgen-katseella tarkastella omia motiivejaan. Mietin, että jos saan roolin, siitä ei tulisi minulle mikään egoprojekti.”
Hän pohti, onko hänellä mitään lisättävää. Mutta Tove Jansson oli kerta kaikkiaan niin mielenkiintoinen ihminen, että tutkittavaa oli paljon. Pöysti totesi myös, että eri työryhmän ihmiset toisivat työskentelyyn uusia kulmia.
”Rooli ei olisi sama, koska olosuhteet sen ympärillä muuttuisivat täysin.”
Aiemmista taustatutkimuksista huolimatta Pöysti sukelsi innolla uudelleen Toven tutkimiseen. Osa opiskelusta oli hyvin konkreettista, kuten maalauksen ja piirtämisen opettelu.
”Istuin elokuvan graafisen suunnittelijan Sandra Wahlbeckin kanssa Helsinki Filmin kellarissa, ja pohdimme, missä järjestyksessä viivat tulevat, piirretäänkö Muumipeikolle ensin häntä vai korvat.”
Mikäli upotus yläpuolella ei näy, voit katsoa sen täältä.
Teatteria pitkään tehnyt Pöysti opiskeli myös kameratyön vaatimaa tarkkuutta. Hän ajatteli, että kameran katse on luonteeltaan paljastava ja tarkkaileva. Ajatus kuitenkin muuttui kuvaaja Linda Wassbergin kanssa työskennellessä.
”Puhuimme paljon Krista Kososen kanssa siitä, että harvoin on tehnyt töitä naiskuvaajan kanssa ja mitä se tarkoittaa meille. Naisen katse tarinaan ja intiimikohtauksiin – siinä oli itsestäänselvyyttä ja ymmärrystä, jota ei tarvinnut selittää kameralle. Ei tarvinnut mielistellä tai olla ´eroottinen´, siitä päästiin totaalisesti eroon.”
Luottamus katseeseen toi hyvän pohjan työskentelylle. Saman katseen Pöysti löysi myös ohjaaja Zaida Bergrothista. Erityisesti Linda Wassbergin ja Zaida Bergrothin yhteistyöstä syntyi omalaatuinen tapa tehdä ja katsoa ihmisiä ja maailmaa. Koko tiimin näkemys oli avarakatseinen.
”Asioista ei tehty liian kauniita, vaan niissä piti aina olla joku kulma, mikä on ”off”. Zaida sanoi aina, että söpöily on meidän vihollisemme, ja että tästä ei saa tulla ihailevaa ihmiskulttileffaa.”
Se, miten elokuvassa katsottiin ja kommunikointiin, kirkasti Pöystin mukaan sen, mitä Tovesta haluttiin sanoa. Kaiken piti olla totta ja pelkistettyä koko ajan.
”Rohkeus, raakuus, paljaus…”, Pöysti luettelee.
”Etsimme kipukohtia, kokeilimme, tutkimme. En ollut kohdannut ennen sellaista asennetta elokuvamaailmassa, jossa kuitenkin on aina aikataulupaineita. Vaatii rohkeutta pitää kirkkaus ja avaruus työssä läsnä.”
Pöystin mielestä elokuvissa voidaan kertoa julmiakin tarinoita, kunhan tekeminen tulee sydämestä.
”Zaidan elokuvissa on aina inhimillisyys läsnä ja suuri rakkaus ihmisiä kohtaan, vaikka he epäonnistuvat ja käyttäytyvät ihan kauheasti välillä.”
Koko elokuva on Pöystin mielestä parviälyn tulos. Hän kehuu vuoroin Shanti Roneyta, Krista Kososta, lavastaja Catarina Nyqvist-Ehnrothia ja tuottaja Andrea Reuteria. Parviälyn Pöystin mielestä mahdollisti Bergrothin työskentelytapa.
”Hän on niin hyvä työnjohtaja, hän luottaa ihmisiin ympärillään. Jokainen tuo oman näkemyksensä ja osaamisensa ja siitä yhtälöstä tulee paljon suurempi kuin yhdestä osasta. Luottamuksen lisäksi hänessä on koko ajan kunnioitus ja lämpö, joka säteilee koko työryhmään. Kokemus oli ihana.”
Mikäli upotus yläpuolella ei näy, voit katsoa sen täältä.
Tove myös kumosi myytin siitä, että suomenruotsalainen elokuva ei myisi. Vaikka elokuva ilmestyi pandemian aikana, sillä oli Suomessa yli 170 000 katsojaa. Se on myös laajassa levityksessä ulkomailla.
Pöysti on roolistaan ehdolla useiden alan palkintojen saajaksi, ja Näyttelijäliiton jäsenet valitsivat hänet vuoden elokuvanäyttelijäksi. Pöysti on tunnustuksesta hämmentynyt ja otettu.
”Tuntui, että he olivat nähneet sen, minkä äärellä olin ollut. Tuntuu arvokkaalta, että tunnustus on nimenomaan oman alan ihmisiltä.”
Pöysti korostaa kuitenkin taas, että palkinnot ovat koko työryhmän parviälyn ansiota.
Toven ajoitus oli Pöystille äärimmäisen hyvä. Hän sai työskennellä kameran kanssa pandemian aikaan, kun teatterit olivat kiinni. Samalla kameran katse oli muuttunut ystävälliseksi.
Mikäli upotus yläpuolella ei näy, voit katsoa sen täältä.
Humanistisen katseen Pöysti löysi myös työskennellessään Selma Vilhusen kanssa elokuvassa Neljä pientä aikuista. Pöysti huomasi viihtyvänsä jälleen kuvauksissa, jossa prosessiin luotettiin samaan tapaan kuin teatterimaailmassa. Tutkimiselle ja katsomiselle oli aikaa ja tilaa, vaikka taustalla oli aina perussuunnitelma, mihin palata, jos selkeyttä ei olisi löytynyt.
”Tällaisessa maailmassa viihdyn, kun ei ole valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Olen enemmän kiinnostunut siitä, mistä en tiedä, kuin siitä mitä tiedän.”
Samaa tilaa tulkinnoille Pöysti hakee teatterista ja taiteesta ylipäätään.
”Valmiiksi selitelty on staattista. Elämä, me itse, maailma, ihmiset ja vuorovaikutus ovat jatkuvassa muutoksessa. En haluaisi lukita mitään.”
Tällä hetkellä Pöystiä mietityttää sodan vaikutus kulttuurien kohtaamiseen. Hän on esiintynyt jonkun verran Venäjällä ja tehnyt työtä ukrainalaisten ammattilaisten kanssa.
”Uskon enemmän ruohonjuuritasoon ja ihmisten välisiin kohtaamisiin, kuin valtaihmisten hulluuksiin. Me kärsimme tästä. Mitä tapahtuu tulevaisuudessa, jos rajat sulkeutuvat ja yhteydet leikataan poikki?”
Syntyvä yhteistyö voi Pöystin mukaan merkitä paljon.
”Meillä on pitkä historia Venäjän kanssa, vaikka se on kipukohta meille. Pitäisi pitää huolta siitä hyvästä, mitä meidän maiden välillä on. Venäläinen kulttuuri on myös maailman kulttuuria, muun muassa Dostojevski ja Tšehov kuuluvat meille kaikille. On tärkeää, ettei nyt ruokita rasismia tai ennakkoluuloja venäläisten ihmisten suuntaan.”
Pöysti uskoo, että pienessä maassa erilaisten näkemyksien ja kulttuurien kohtaaminen on tärkeää.
”Se rikastaa meidän kulttuuria. Välillä pitää saada uutta happea ja inspiraatiota ulkopuolelta. Kulttuuri ei ole mikään museo. Se on elävä asia, joka koostuu ihmisistä, jotka sitä tekee ja ihmisistä, jotka ottavat siihen osaa.”
Pöystin mukaan on jokaisen vastuulla pitää kiinnostusta yllä siihen, mitä ei heti ymmärrä. Vaikka nykyään taidekenttä tekee valtavasti työtä esityksien lähestyttävyyden eteen tarjoamalle esimerkiksi yleisötyötä ja käännös-appeja, moni saattaisi esitystä katsoessa huomata, ettei kaipaakaan käännöstä. Pöysti itse nauttii paljon teatteriesityksistä, joiden kieltä hän ei ymmärrä.
”Näkee ihan eri juttuja. Muut aistit heräävät ja herkistyvät. Voi saada paljon irti, vaikka näkee vain osia.”
Mikäli upotus yläpuolella ei näy, voit katsoa sen täältä.
Pöysti tuntuu sietävän epämääräisyyttä ja epävarmuutta paremmin, kuin monet muut. Mutta näin ei ole ollut aina. Opiskellessaan hän oli omien sanojensa mukaan pinko, joka otti itsensä hirveän vakavasti.
Vaikka Pöysti oli elänyt taiteilijoiden keskellä ja rakasti lapsesta saakka teatterin lumottua maailmaa, näyttelijän ammattiin hakeutuminen oli iso päätös. Teatterikorkeakoulun ovet avautuivat toisella hakukerralla.
”Oli hirveän hyvä, etten päässyt teatterikouluun heti, koska osasin myös arvostaa jokaista hetkeä ja en pitänyt mitään itsestäänselvyytenä.”
Eikä hän pidä mitään itsestäänselvänä vieläkään.
”Olen todella kiitollinen, että mulle löytyi paikka teatterissa ja näyttelijyydessä. Sen kanssa pitää tehdä koko ajan töitä. On ylläpidettävä instrumenttiasi, kehoasi, mieltäsi, sydäntäsi, on kohdattava yleisöä ja kollegoita. Samalla on hyvä löytää armoa, ja hyväksyä myös keskeneräisyyttä, muuten ambitioista voi tulla pahin vihollisesi. Mikään ei virtaa, jos kokee itsensä epäonnistuneena ja rankaisee itseään.”
Pöysti kuitenkin haluaa päästää liiasta kontrollista irti, ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy jollain tavalla.
”Jos on kamalasti odotuksia, ja pettyy, voi olla vaikeaa nähdä, että tilalle tuli kiinnostavampia asioita.”